Soundgarden, Audioslave, Temple of the Dog... Alternative rockin/grungen ystäville enemmän kuin tuttuja nimiä. Se rouheaääninen solisti, Chris Cornell on Nirvanan Kurt Cobainin kanssa niitä hahmoja joista 90-luvun grunge muistetaan.
Koska oma musiikki-intoilu starttaili joskus 90-luvulla jotain vajaa 10-vuotiaana kuullessani Nirvanan Smells like teen spiritin, grungesta tuli todella tärkeä osa omaa musiikkimakua. En ollut täyttänyt yhdeksää, kun Cobain löydettiin kuolleena, joten Nirvanasta ehdin nähdä vain sen mitä Foo Fightersin mukana tulee. Kun Chris Cornellin Helsingin keikka julkistettiin tajusin, että tää on lähimpänä 90-luvun grungea mitä tuun pääsemään. Ei siis vaihtoehtoja, tää keikka oli nähtävä.
26.10.2016 Nopee päivitys facebookkiin: "Apua apua apua apua! Chris Cornell Suomeen maaliskuussa! Anyone?!"
Pari tykkäystä, ei seuralaista, mut eihän tuo ole estänyt ennenkään. Liput varaukseen ja lentoa Helsinkiin.
Chris Cornellin Helsingin keikka oli osa miehen akustista Higher Truth-kiertuetta ja keikkapaikkana oli siis Finlandia-talo. Vaikka olin ehtinyt kuunnella puhki miehen uusimman, rauhallisemman soololevy Higher Truthin, lähdin akustiselle konserttitalo-keikalle hieman ristiriitaisin fiiliksin. Grunge-idolia akustisesti Finlandia-talossa? En tiennyt mitä odottaa.
Ennen ensimmäistäkään säveltä tajusin kuitenkin mitä on tulossa. Chris Cornellin kävellessä vielä valaisemattomalle lavalle maihareissaan ja ruutupaidassaan, kylmät väreet kulkivat selkää pitkin jo miehen karismasta. Kun keikan starttasi oma suosikkini Higher Truth-albumilta, Before We Disappear, nousivat kyyneleet jo silmiin. Miehen soundi on uniikki ja äänenkäyttö hioutunut ammattimaisen täydelliseksi. Kaikki rouheus, joka Cornellin laulussa kuuluu, kuuluu ollakin siellä.
Settilista koostui luonnollisesti uusimman albumin biiseistä, mutta joukkoon mahtui myös biisejä Soundgardenilta, Audioslavelta ja Temple of the Dogilta. Näiden omien biisien lisäksi settiin oli päässyt covereita Bob Dylanilta, Sinéad O’Connorilta sekä John Lennonilta. Princen kirjoittama ja Sinéad O’Connorin tutuksi tuoma Nothing Compares 2 U sekä John Lennonin Imagine olivat Cornellin äänellä laulettuna jotain sellaista, että kyynelkanavat aktivoituivat jälleen. Vaikka hieman harmitti, että miehen aiemmin coveroima Michael Jacksonin Billie Jean puuttui setistä, näillä versioilla sai sen kyllä anteeksi.
Toinen setistä puuttunut yllätys oli miehen varmasti kuuluisin soolobiisi, Bond-tunnari, You Know My Name. Toki biisin sovittaminen akustiseksi olisi varmasti haastavinta miehen tuotannosta.
Akustisen keikan hiljaisuuteen nojaten yleisöltä tuli myös huuteluja biisitoiveista. Nämä biisitoiveet Cornell kuittasi hienovaraisesti vittuillen ja antoi selkeän viestin yleisölle siitä, että hän soittaa mitä haluaa.
Vaikka ylistin alkuun jo miehen karisman, äänen ja settilistan, hienointa keikassa kuitenkin oli se tapa, millä se toteutettiin. Pääosin vain akustisella kitaralla säestäen ja ajoittain multi-instumentalisti Bryan Gibsonin säestyksellä biiseissä täytyi olla täysin läsnä, muuten tuota tunnelatausta ei yleisön joukossa olisi kokenut. Mutta se viimeinen ja mielestä keikan suurin hienous oli Cornellin tavassa käyttää taustanauhaa muutamassa biisissä. Siinä missä tavis-artisti antaa merkin äänimiehelle pistää taustaa pyörimään, kävelee Chris Cornell itse lavan reunalla sijaitsevalle vinyylisoittimelle ja nostaa neulan levylle. Vaikka itse olenkin C-kasetti-sukupolvea, tuota ei voi kuin arvostaa.
Arvon artistit, jos taustanauhaa on käytettävä, käyttäkää sitä näin!
Oon keikan jälkeen monta päivää miettinyt, mihin tän keikan asettaisin nähtyjen keikkojen listalla. Mitä enemmän sitä olen miettinyt, sitä korkeammalle sen listasijoitus on noussut. Tänään tätä kirjoittaessani olen täysin vakuuttunut siitä, että Chris Cornellin Finlandia-talon keikka on listalla toisena heti Coldplayn Tukholman-keikan jälkeen. Jos ikinä saan mahdollisuuden, tätä miestä lähden katsomaan myös uudelleen.
Keikalla oli kuvauskielto, jota kunnioitan ja postaan alle Livenationin kuvat.
