Vaikka Hollannin reissun jälkeen olinkin kateellinen monista Groningenin rokkiklubeista, oli mukava palata kotoiseen nelifemmaan. Varsinkin kun keikalla oli artisti jolta oon odotellut klubikeikkaa jo pitkään. Ennen tätä päivää olin nähnyt Palefacen vain festarikeikoilla. Klubikeikka on kuitenkin aina tunnelmaltaan ihan jotain muuta kuin festarikeikat.
Itse oon tutustunut jonkin verran Palefacen (Karri Miettisen) tuotantoon jo sillon kun mies teki musiikkiaan englanniksi. Biisit Colgate Soulmate ja Back To Square One kuuluu edelleen ikisuosikkeihin jotka ei vaan kulu puhki sitten millään. Toki kyseiset biisit ovat ilmestyneet juuri allekirjoittaneen törkiän isoihin housuihin pukeutumisen aikaan teinivuosina, joten ilmankos ne kolahti. Back To Square One biisissä on muuten yks mieleen painuneimmista videoista 2000-luvun alkupuolelta.
Niin kun Mull' On Lupa-biisissä mainitaan "Josset diggaa mun biiseist vastaan anteeks hei, mut nää ei oo biisei, nää on poliittisii pamflettei..." Palefacen tuotanto on vahvasti poliittissävytteistä, mut tän hetken suomihiphop on lähtenytkin sen verran viihderaiteille, et on vaan positiivista, että jollakin on siellä oikeasti myös asiaa.
Oulun keikka starttas parisenkymmentä minuuttia myöhässä (ilmeisesti lennon myöhästymisen takia), mut onneks tieto tästä oli jo sisääntullessa ovimiehellä. Aikatauluviivästyksestä johtuen sain puhelinta ladattu vartin tiskillä ja sain tänne myös kuvia! Keikan myöhäinen ajankohta johtui artistin omien sanojen mukaan siitä, et oli ollut Educa-messuilla puhumassa opettajille järkeä.
Myöhästymisestä huolimatta keikka alkoi hyvällä fiiliksellä ja biisien biitit saa kyllä takuu varmasti polvet notkumaan tahdissa. Täydet 10 pistettä Paleface saa kyllä siitä, että on yks niitä harvoja suomalaisia räp-artisteja jotka livenä vetää myös freestyleä. Toistaiseksi omissa keikkakokemuksissa nää on ollut yhden käden sormilla laskettavissa.
Settilistaan oli hyvin mahdutettu suurimpien hittien lisäksi uuden levyn tuotantoa, joka itselleni oli vielä kolmea biisiä lukuunottamatta tutustumatta. Positiivisimmat fiilikset jäi ilmeisesti Karrin lapselleen omistamasta biisistä Askarrellaan maailmaa. Ei tarvi olla edes omia lapsia, et kuulee sen vanhemman ylpeyden mikä tästä biisistä kantautuu. Jotenkin sen ylpeyden myös näki miehestä lavalla.
Yleisön selvästi eniten odottamat biisit oli luonnollisesti encoren Helsinki-Shangri-La sekä Syntynyt Rellestää, mut itse olin onnellinen siitä, että Saapuu Elokuun Yö kuuluu settilistaan myös uuden levyn ilmestymisen jälkeen. Tuo huikea kertsi on kuulunut omiin kesä- ja festarisuosikkeihin jo muutaman vuoden ja soi joka vuosi heinäkuun viimeisenä iltana.
Erityismaininnan keikka saa vielä aivan törkiän siististä lavan taustalakanasta. "One day the poor will have nothing left to eat, but the rich"-teksti kaikille tutuilla tuotemerkkifonteilla. Harmi vaan, et pari viimeistä sanaa jäi dj-pöydän taakse niin, etten fonttia nähnyt.
Paleface
Paleface
Paleface
Paleface
Paleface
Palefacen sanoitukset ei oo ns. aivot narikkaan-kamaa, mutta taustat biiseissä on kyllä niin huikeat, että keikalle voi lähtä myös ihan fiilistelemään, nauttimaan ja tanssimaankin. Mut jos avaa korvat ja kuuntelee myös sanoja, joutuu todennäköisesti myös ajattelemaan. Sehän saattaa näinä aikoina tehdä meille kaikille myös ihan hyvää.
Perjantaiaamuna selvis, että edellisillan islantilaisartistit majoittuivat meidän kans samassa hotellilaivassa, sillä satuttiin aamupalalle yhtäaikaa sekä Óbón että Sólstafirin jätkien kans. Siinä buffet-pöydän ääressä edellisillan hienosta keikasta kiiteltyäni, Óbón hämmentyneestä ilmeestä saattoi päätellä, että mä just heränneenä pipo päässä en näytä tyypilliseltä kohderyhmältä hänen musiikilleen.
Tarkoitus oli kyllä päätyä Platon ja Coffeecompanyn minikeikoille, mutta muutamaan paikalliseen kauppaan poikettua tuli huomattua, että myös ilmaisesta reissusta saa kalliin ku lähtee vain vaatekapoille.
Perjantain ensimmäiselle keikalle tähdättiinkin sit vasta klo 20 Huize Maasiin. Huize Maasiin oli järjestetty kaksi lavaa joten keikat saattoivat alkaa lähes välittömästi toistensa perään.
Klo 20 starttasi moldovalainen indie/rock yhtye Ambertraps. (Tässä vaiheessa piti tarkistaa kun en oikeesti enää muistanut.) Eurosonicin appsi osas kertoa, että Ambertrapsin jätkät ovat Moldovan indie/rock-scenessä jo kokeneita muusikoita, mutta tämä kokoonpano varsin tuore.
Alkuun keikka vaikutti oikein hyvältä. Vahvasti Manic Street Preachers/ Suedemainen brittirock-fiilis ja olin jo lähes valmis kehumaan bändiä... kunnes laulaja yritti laulatta noin 20 päistä yleisöä. Eurosonic-yleisöä joka muutenkaan ei ole ihan muihin festariyleisöihin verrattavissa intoilussaan. Tän epätoivoisen laulattamisyrityksen jälkeen koko loppukeikka lässähti eikä sitä kasaan saanut enää millään. Vuosien kokemus Moldovassa ei siis vakuuttanut vielä muuta Eurooppaa.
Valitettavasti mun puhelin hukkas kuvat tästä bändistä, joudutte tyytymään videoon.
Syy miksi Huize Maasiin mentiin, oli isommalla lavalla 20.45 aloittanut kotimaamme edustus Softengine. Pakko myöntää, että alkuperäinen tarkoitus oli katsoa Suomen pojilta pari biisiä ja lähtä toisaalle katsomaan hurjan hehkutuksen saanutta James Baytä. Omassakin mielessä Softenginellä oli vielä niin vahva Euroviisuleima, etten edes minä (siis äärettömän suuri Euroviisufani) uskonut jaksavani keikkaa loppuun. Vaan mitä vielä!? Seinäjoen poijjjaat pisti sellasen shown pystyyn, ettei tainnut olla vasta kuin toinen biisi kun totesin James Bayn jäävän nyt toiseen kertaan.
Toki omaan fiilikseen vaikutti se, että Softenginen tuotannosta löytyy muutama reilummin Suomessa radiosoittoa saanut hitti sekä varmasti pieni kotiinpäin vetäminen, mutta kaikesta huolimatta jätkät veti hyvällä fiiliksellä ja asenteella ja sai sen Ambertrapsin jäljiltä kasvaneen yleisönkin jo laulamaan mukana. Harmi kyllä paikka ei vielä tuohon aikaan vetänyt ihan täyteen.
Keikan jälkeen tuli törmättyä bändin solisti Topi Latukkaan ja kyselin fiiliksiä keikasta. Topi näytti hieman pettyneeltä todetessaan ettei yleisö oikeen lähtenyt mukaan. Syy ei kyllä millään ollut bändissä vaan tuohon keikkaan mennessä oli tullut todettua Eurosonic-yleisön ovan pääosin kädet puuskassa pönöttävää ja arvostelevaa yleisöä, kuin sen enempää mukaan heittäytyvää. Toivon, että Softengine kiertää useilla kotimaan festareilla tänä kesänä, sillä tän bändin haluan nähdä uudelleen hyvän yleisön edessä. Ja jos totta puhutaan, musta tuntuu, että Topin ääni kuulostaa livenä jopa paremmalta kuin levyllä!
Softengine
Softengine
Softengine
Softengine
Softengine
Softenginen jälkeen Huize Maas tuntui vaan täyttyvän, eikä syynä ollut pienemmällä lavalla aloittanut Frankie Animal, sillä yleisöä kertyi suuremman lavan eteen vaikka seuraavan keikan alkuun oli vielä aikaa. Koska tässä vaiheessa oli turha lähteä enää juoksemaan James Bayn keikalle, jäätiin katsomaan mitä se jengi oikeen odotti.
Tarkastus Eurosonic appsista ja taas se termi tuli vastaan: Dreampop. Klo 22.15 oli aloittamassa belgialainen dreampop-yhtye Oscar & the Wolf. Pitihän se jäädä tutkimaan mitä se dreampop on mitä puoli Eurosoniccia tuntui odottavan. Lavalle nousi mies kimaltelevassa kultaisessa paljettitakissa, smootheissa tanssimuuveissa ja ääni oli kieltämättä persoonallinen. Välillä tanssittavaa ja välillä rauhallisempaa electropoppia soittanut Oscar & the Wolf ei ihan ensikuulemalta kolahtanut, mutta nyt kotiinpäästyäni ja spotifystä kuunneltuani oon alkanut lämmetä. Oscar & the Wolf on just sitä electropoppia mitä haluaa kuulla yökerhon pikkutunneilla kun tanssilattia alkaa tyhjentyä ja sen voi vallata lähes yksin. (Niinku mä tekisin tuota useinkin? Tai siis ikinä?)
Anyway... keikan jälkeen kuulin tutulta Hollannissa asuvalta suomalaiselta, että Oscar&the Wolf on sekoittanut päät niin Belgiassa kuin Hollannissakin ja pikkuhiljaa valloittamassa muutakin Eurooppaa. En aio pistää vastaan, vaan pistää tän tarkempaan kuunteluun. Sen verran pähkinöinä se yleisö tästä kokoonpanosta oli. Sata kärpästä ja väärässä olo... Miten nää nyt menikään?
Oscar&theWolf
Oscar & the Wolf
Huize Maasista siirryttiin Mutua Fidesiin sillä Eurosonicin yks must see-bändeistä, norjalainen Carnival Kids oli aloittelemassa siellä 01:15 yöllä ja jonojen välttämiseksi oli järkevämpää siirtyä sinne ajoissa katsomaan jo Carnival Kidsiä edeltävä keikka; ruotsalainen singer-songwriter Andreas Moe.
En oo ennen ollut mikään järjetön mies ja kitara-musiikin fani, mutta artistit kuten Ed Sheeran ja Passenger ovat saaneet mun sydämen sulamaan. Andreas Moe jatkaa vahvasti näiden kahden jalanjäljissä ja vaikka juurikaan hänen tuotantoa en ollut ennen keikkaa kuullut, se ei fiilistelyä haitannut. Viimeistään siinä vaiheessa kun Andreas spiikkasi biisinsä Step Down For Me oli tippa tulla linssiin. Sen verran vahvasti biisin aihe osui ja upposi allekirjottaneeseen, että tuntui kuin biisi olisi omistettu mulle. Lopun keikkaa saikin nieleskellä pitääkseen itsensä kasassa.
Ja mikä Eurosonicissa on ärsyttävintä; artistit ja biisit on usein niin uusia, ettei niitä löydy mistään. Oon yrittänyt metsästää tuota biisiä perjantaista lähtien, eikä sitä tunnu koko internetistä löytyvän. Alkaa vahvasti tuntua siltä, et oon kuvitellut koko biisin! Eli jos joku tän biisin onnistuu kaivamaan missä muodossa tahansa, olisin ikuisesti kiitollinen!
Andreas Moe
Andreas Moe
Andreas Moe
Perjantain esiintyjistä suurimmat odotukset olin laittanut Carnival Kidsille. Etukäteen bändin tuotantoon tutustuneena odotin livesetiltä paljon. Bändiä on verrattu mm. sellaisiin bändeihin kuin Biffy Clyro, Refused ja At the Drive-In. Etukäteen kuunneltuna olin jo valmis allekirjoittamaan vertausta, mutta livenä jäi laiskaksi. Saattoihan se johtua omasta turnausväsymyksestä pitkän festareiden viimeisenä päivänä ja keikan myöhäisestä ajankohdasta, etten itse jaksanut innostua tarpeeksi, mutta odotin silti energisempää esiintymistä. Koska aamulla oli aikainen lento takaisin Suomeen, tuli jopa lähdettyä kesken keikan nukkumaan.
Odottelen silti mielenkiinnolla lisää tuontantoa, sillä bändi vaikuttaa lupaavalta. Eiköhän sitä live-esiintymistä paranna myös aktiivisempi keikkayleisökin. Jos Carnival Kidsin keikkakalenteriin sattuu sopivia keikkoja, aion kyllä katsastaa uudelleen.
Carnival Kids
Carnival Kids
Carnival Kids
Päällimmäinen fiilis Eurosonicista on se, että nyt pääsi Festariluuhaaja omiensa joukkoon. Mahtavia keikkapaikkoja, kiva kaupunki ja ympärillä muitakin aidosti uudesta musiikista tohkeissan olevia ihmisiä. Ja mikä hienointa, mun Suosikit 2015-soittolista pääsi hienosti käyntiin heti tammikuussa.
Usealta artistilta on suuret odotukset tulevasta materiaalista ja toivon monen näistä Hollannissa näkemistäni artisteista breikkaavan ympäri Euroopan. Toivottavasti näitä nähdään myös Suomessa keikoilla!
Mitä Eurosoniciin tulee, suunnitelmat ensi vuoden festarireissulle ovat jo alkaneet, sillä tänne tahdon uudelleen!
Syy miksi Seinabo Seyn keikka oli jätettävä kesken, oli BBC:n Sound of 2015 listalle valittu Years&Years. Jo ennen keikkaa oli tiedossa, että tämä kokoonpano tulee vetämään Simplonin ääriään myöten täyteen ja ensimmäisenä iltana tuli opittua, että rannekkeista huolimatta tällä festareilla voi jäädä keikoilta uloskin.
Years&Years on brittiläinen elektroninen indie-pop yhtye jonka rytmit menee kyllä välittömästi jalan alle. Voisinpa väittää, että tämän yhtyeen jo valmiiksi tanssittavia biisejä tulee remixaamaan dj:t ympäri euroopan ja biisit tulee vetämään yökerhojen tanssilattiat täyteen. Yhtyeen laulajan Olly Alexanderin ääni sopii ihan mielettömän hyvin tän tyylin letkeisiin rytmeihin ja tanssittaviin taustoihin. Ääni toimi ihan uskomattoman hyvin myös livenä. Lisäksi Olly on ihan äärettömän suloinen, eikä millään meinais uskoa että kundi on "jo" 24v. Jotain näyttelijätaustaakin Ollyltä löytyy, johon itse en ole sen tarkemmin vielä perehtynyt.
Keikka tosiaan veti täyteen ja vaikka keikan alkupuolella meinasin ärsyyntyä ajattelemattomille ihmisille, jotka tunkivat edessäni pyörätuolissa istuneen tytön eteen näköesteeksi, sai varsinkin hitit Desire ja Take Shelter väkisinkin hyvälle tuulelle ja tanssimaan mukana.
Years&Yearsista on sanottava, että tää on THE NEXT BIG THING euroopan tanssimusiikissa ja toivottavasti Suomen keikka- ja festarijärjestäjät on hereillä NYT! Pian nää jätkät kiertää maailmalla niin, että pienen Suomen keikalle ei oo aikaa.
Years&Years
Years&Years
Years&Years
Years&Years
Years&Years
Years&Years
Years&Years
Years&Yearsin jälkeen oli ongelma. Kolme must see-artistia aloitti keikkansa minuutilleen yhtä aikaa eri puolilla Groningenia. Mapei, Ella Eyre sekä Sólstafir. Koska olin roikuttanut kaveriani Niinaa ympäri Groningenia keikoille mitkä mä halusin nähdä, oli Niinan vuoro päättää ja Sólstafir oli Niinan listalla must see nro 1. Suunnattiin siis rockklubi Veraan, joka oli jälleen osoitus siitä, että Groningenilla menee pirun paljon paremmin kuin Oululla jos keikkapaikkoja lasketaan.
Sólstafir on islantilainen "viikinkimetalli" yhtye joka on tehnyt musiikkia jo sen verran pidempään, että hieman jopa ihmetytti miksi ovat Eurosonicissa vasta nyt. Ehkä Pohjoismaat on käyneet pieneksi ja nyt viikingit valloittaa muutakin Eurooppaa.
Kun lavalle kävelee parrakkaita pitkätukkaisia miehiä nahkatakeissaan ja cowboy-hatuissaan vois kuvitella, että nyt lähtee rähinällä. Sólstafirin kohdalla näin ei ole, vaan jätkät jaksaa kyllä leikkiä postrock tyylisesti kaiulla ja säröllä yllättävän pitkään ennen kuin biisit kunnolla lähtee käyntiin. Tämä johtaakin siihen, että Sólstafirin biiseissä 7minuutin kesto on itseasiassa hemmetin lyhyt. Sólstafir ei siis häiritse yleisöä turhilla aploodeilla vaan keikkaa oli ehtinyt kulua jo 23 minuuttia ennen kuin kolmas biisi alkoi.
Mitään tolkkuahan noista islannin kielisistä sanoituksista ei kyllä saa, mutta hemmetin kova bändi livenä on. Varsinkin laulaja otti yleisön kyllä hyvin haltuun ja kesken keikan kävi jopa suutelemassa jotain eturivin naista. Hienointa keikassa vanhan heppatytön mielestä oli silti huomata laulajan maailman siistein kitarahihna joka oli jatkettu bändin tyylille mielettömän upeasti sopivasti kolmipalakuolaimilla!
Sólstafir
Sólstafir
Sólstafir
Sólstafir
Sólstafir
Sólstafir
Sólstafir
Sólstafir
Sólstafirin jälkeen Verassa oli alkamassa vielä sveitsiläisen rockyhtyeenPuts Marien keikka. Ihan jo sen takia, että jalat oli jo aivan tukossa parin päivän kävelystä, ei ollut mitään syytä vaihtaa keikkapaikkaa enää sillä Sólstafir lopetteli keikkansa vähän ennen yhtä.
Puts Marie oli ennakkoon täysin tuntematon kokoonpano, mutta nyt kyllä keikalle kannatti jäädä. Laulajan ulkoinen habitus oli jotain Serj Tankianin ja Freddie Mercuryn väliltä ja biisien tunnelma vahvasti David Lynchmäinen. Jälkeenpäin spotifystä kuunneltuna totesin levytettyjen versioiden olevan yllättävän paljon rauhallisempia kuin keikalla livenä, mutta molemmat toimii! Laulajalla on ihan käsittämättömän persoonallinen soundi joka tuntui muuttuvan biisistä toiseen. Välillä keikalla piti ihan tosissaan yrittää kurkkia pitkien hollantilaismiesten välistä vaihtuiko siellä laulaja, kun niin eri soundilla tultiin uuteen biisiin. (Hollantilaiset on muuten ihan tajuttoman pitkiä, enkä enää ikinä Suomessa valita jos joku pitkä sattuu keikalle eteen)
Tälle bändille toivon kyllä breikkausta, vaikkakin vahvan undergroundrock-leiman vielä omaakin. Ottakaa kuunteluun!
Torstaina oli tarkoitus suunnata levykauppa Platon ja viereisen Coffeecompanyn minikeikoille jo ajoissa, kun moni oli suositellut klo 13.40 soittavaa GO GO Berliniä. Myöhäinen herääminen ja laiska aamu johti siihen, ettei Platolle asti vielä tuohon aikaan ehditty. Ja kun matkan varrella löytyi alla olevan kuvan pubikyltti, taukosi matkan teko The Crowniin.
Koska hollantilaisista ei tähän mennessä ollut saanut mitään tolkkua, piti käydä testaamassa pitikö paikkaansa. Samaan aikaan pubin yläkerrassa aloitteli settiään ilmeisesti The Homesick niminen kokoonpano, mutta ihan niin paljon ei onnistunut vakuuttamaan, että olisin kiivennyt portaat keikan näkemiseksi.
Platoon saavuttiin noin 15.20 kun keikkaansa oli aloittelemassa espanjalainen tyttöbändi Hinds (fka Deers). Vahvasti autotallirock-henkinen Hinds ei kyllä oman puolituntisensa aikana vakuuttanut suuresti. Ainesta ois kyllä isompaankin, mutta tyttöjen pitäis selkeyttää roolijakoaan. Yhdellä tytöistä oli makee soundi ja laulutaitoakin löytyi, mutta kun biisit oli haluttu stemmoittaa, meni parhaimmankin laulajan esiintyminen välillä muiden päälle huutamiseksi.
Hinds (fka Deers)
Plato ja Coffeecompany vuorottelivat puolen tunnin keikoilla joten Hindsin jälkeen suunnattiin seinän taakse Coffeecompanyyn jossa aloitteli saksalainen singer-songwriter Miss Kenichi. Vaikka joskus kuulin määritelmän, jonka mukaan naispuoleinen singer-songwriter on singer-manhater, ei Miss Kenichin kohdalla voi tätä määritelmää perustella todeksi. Sen verran rauhallista ja seesteistä folkkia Coffeecompanyn lavalla kuultiin.
Oma huomio keikalla kiinnittyi taustamuusikon mielenkiintoiseen soittimeen joka oli ilmeisesti jonkinlainen sähkösello. Hyvin siis tavallista selloa pienempi soitin, jonka soittaja oli kiinnittänyt vyöllensä, mutta soitti kuin tavallista selloa, paitsi seisten.
Miss Kenichi
Päivän kolmas keikka oli Platon puolella esiintynyt belgialainen indiepop-yhtye Soldier's Heart. (Jo tässä vaiheessa täytyy todeta, ettei ole sama Soldier's Heart joka spotifystä löytyy, mutta Youtubesta löytyy oikea). Coffeecompanysta Platoon siirryttäessä luulin ikkunasta vilkaistessa laulajan olevan poika, mutta erittäin persoonallisen ja kauniin äänen omaava tyttö lavalta löytyi. Päivän minikeikoista Soldier's Heart oli ehdottomasti kiinnostavin ja potentiaalisin. Tämän yhtyeen kohdalla törmäsin festareilla ensimmäistä kertaa (muttei todellakaan festareilla viimeistä kertaa) termiin dream pop, joka tuntuu nyt olevan suuressa huudossa Euroopassa. Itse puhun usein unimusiikista, mutta tarkoitan sillä lähinnä slovareita joita voin lisätä soittolistalle, jonka jätän soimaan nukkumaan mennessä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että biisit itsessään olisivat väsyttäviä, vaan sitä että niitä kuunnellessa voi nukahtaa hyvällä tuulella. Dream pop tuntuu olevan kuitenkin enemmän biisin tunnelmassa olevaa unenomaisuutta kuin pelkkää slovaria johon on helppo nukahtaa.
Soldier's Heart
Torstaille oltiin sovittu vierailu YleX:n Uuden musiikin iltavuoron suorassa Eurosonic-lähetyksessä joten useammalle minikeikalle ei ollut aikaa. Kahden Eurosonic-päivän aikana oli otettu siis haltuun niin tv-kamerat kuin suora radiolähetyskin. YleX:n ihanien Venlan ja Annen kans juteltiin niin EBBA-gaalasta kuin jo tähän mennessä nähdyistä keikoista sekä loppufestareiden keikkaodotuksista.
Anne Lainto, minä, reissuseuralaiseni Niina sekä Venla Kokkonen
Lähetyksen jälkeen poistuttiin aavistuksen liian nopeasti studiolta, sillä Years&Years oli vetänyt studion alakerrassa lyhyen setin!
Nopean vaatteiden vaihdon ja valmistautumisen jälkeen illan keikkapaikoista suunnattiin ensimmäisenä Grand Theatreen. Grand Theatren pienellä näyttämöllä esiintyi islantilainen täysin itselle tuntematon Óbó. Hidasta ja hiljaista tunnelmointia islannin kielellä. Tämä jos mikä, menee ehdottomasti sinne unimusiikki-kategoriaan. Biisien aikana Grand Theatren pienen näyttämön katsomossa oli ihana tunnelma jossa melkein piti pidättää hengitystä, ettei pilaisi sitä. Valitettavasti jo muutaman biisin jälkeen festarien tiivis aikataulu sai aikaan sen, että osa yleisöstä lähti biisien välissä muille keikoille ja rikkoi tunnelmaa.
Óbò
Óbón jälkeen alakerran suurella näytämöllä aloitti artisti jota olin odottanut festareilta paljon, eli Seinabo Sey, mutta keikkapäällekkäisyyksien takia näin vain kolme ensimmäistä biisiä. Ovelta kurkittuna lavalle ei juuri nähdyt, sillä Seinabo Sey veti salin kyllä täyteen, mutta sen verran upea äänisestä naisesta on kyse, että tätä kuuntelisi vaikka eteisestä. Tämän artistin keikalle aion suunnata vielä uudelleen!
Seinabo Sey
Koska illan loput keikat olivat odotettua kovempia, ne vaativat myös täysin oman postauksen. Seuraavassa luvassa siis Years&Years, Sólstafir sekä Puts Marie.
Yritin aloittaa kirjoittamisen eilen kotiin päästyäni, mutta sain aikaan vain otsikon. Yhtä aikaa kaikki se inspiraatio uudesta musiikista mistä ois hirveästi sanottavaa, mutta samalla pää niin tyhjä, ettei mitään sais jäsenneltyä järkeväksi tekstiksi. Nyt lähes 14 tunnin yöunien jälkeen uusi yritys:
Taustaa sen verran, että olin suunnitellut Eurosoniciin lähtöä jo viime tammikuusta alkaen. Kyselin kavereita mukaan ja melkein jo sainkin. Erinäisten sattumien jälkeen jouduin kuitenkin luopumaan reissun suunnittelusta vaikka hetken jo meinasin lähteä yksin reissuun. Kun YleX ilmoitti jälleen Uuden musiikin iltavuoro:n EBBA-kisasta piti siihen tietty osallistua. Ihan jo sen takia, että muistaa äänestää EBBA:n yleisön suosikkia.
Kun perjantaina 19.12. puhelin piippasi sähköpostin merkistä ja autoa Ideaparkin pihaan parkkeeratessa vilkaisin mailin tulleen Veli Kauppiselta Ylen osoitteesta, meinasin kiljua jo siitä, vaikka reissun voittamiseen tarvittiin muutakin. Mailissa tuli ohjeet, että maanantai aamuun klo 10.00 mennessä pitäisi lähettää maksimissaan 200 sanan "kiitospuhe" jossa tulisi käydä ilmi suhteeni uuteen musiikkiin ja YleX:n merkitys uuden musiikin esittelijänä. Ensimmäinen ajatus oli se, ettei 200 sanaa riitä kyllä mihinkään. Tällainen siitä nyt silti tuli:
Voittajan "kiitospuhe" YleX:n EBBA-skabassa
Maanantaina 22.12. sainkin sitten sähköpostin jossa kerrottiin, että olen yksi niistä joiden puhe luetaan suorassa lähetyksessä. Kun UMI:n juontaja Anne Lainto otti mut linjalle biisin soidessa, hän kertoi vielä mun olevan ensimmäinen kiitospuheen lukija. Biisin loputtua suorassa lähetyksessä kuitenkin selvisi, että kiitospuheita luetaan vain yksi ja että mä pääsen reissuun. Aika paljon sai nieleskellä, että koko tekstin sai luettua, sillä olihan tää mulle aika hemmetin hieno juttu!
Mutta asiaan. Reissuun lähdettiin keskiviikkona 14.1. ensin 06:00 koneella Helsinkiin, josta 08:15 lennolla Amsterdamiin ja Schipholin kentältä junalla Groningeniin. Perillä Groningenissa oltiin 13:14 jossa odotti majoitukset, lennot, junat ja kaiken meille järjestänyt ihana Marieke Polman sekä muista maista tulleita EBBA-skabavoittajia. Kuljetukset hotellille joka olikin laiva. (Olis vissiin pitänyt ymmärtää kun Marieke maileissa puhui hotelshipseistä.)
Hotelship Allegro
Laivalla saatiin festarirannekkeet, keskiviikon keikka-aikataulut karttoineen sekä ohje olla Stadsschouwburgissa (ei, en vieläkään osaa lausua) klo 17. Tässä vaiheessa pikainen valmistautuminen ja etsimään sekä gaalapaikkaa että jotain mistä sais ennen gaalaa pikaisesti ruokaa. Oulun lentokentällä viideltä aamulla syöty täytetty croisantti ei enää reilu 10 tunnin jälkeen jaksanut pitää nälkää loitolla. Pisteet gaalapaikan läheisyydessä olleen ravintolan tarjoilijalle tilannetajusta ja äärettömän nopeasta ja ystävällisestä palvelusta, sillä gaalapaikalla oltiin kuin oltiinkin klo 17.
EBBA-gaalassa, eli European Border Breakers Awardseissa tarkoituksena on antaa tunnustusta kymmenelle artisti- tai
yhtyetulokkaalle, jonka ensimmäinen kansainvälinen albumijulkaisu on
menestynyt kuluneena vuonna myös esiintyjän kotimaan ulkopuolella. EBBA-palkinnon perustaja on Euroopan komissio ja vuodesta 2010 on valittu myös yleisön suosikki.
Tämän vuoden EBBA-voittajia olivat Hozier, Tove Lo, Milky Chance, MØ, John Newman, Indila, The Common Linnets, Klangkarussell, Melanie De Biasio ja Todd Terje. Omat ääneni menivät äänestyksessä tietysti Hozierille ja Tove Lolle ja kolmannen taisin valita John Newmanin ja Milky Chancen väliltä.
Paikalle gaalaan oli voittajista päässyt paikalle vain MØ, Indila, The Common Linnets ja Melanie De Biasio jotka myös esiintyivät gaalassa. Itselleni gaalan suurin pettymys olikin etten nähnyt Hozieria ja Tove Lota vaikka vain palkintoa hakemassa.
Stadsschouwburgin kattoa
Kansallisteatterimainen Stadsschouwburgin katsomo
Ensimmäisenä palkinnon saapui noutamaan ja samalla esiintymään hollantilainen The Common Linnets. Vasta esityksen aikana tajusin, että kyllähän mä tän bändin tiedän. Bändi on nimittäin sijoittui viime vuoden euroviisuissa kakkoseksi. Rauhallista country (tai kantri)-sävytteistä musiikkia. Ei huonoa, mut ei nyt mitenkään erityisesti jää päässäkään soimaan.
Ensimmäinen EBBA-palkittu The Common Linnets
The Common Linnetsin jälkeen juontaja Jools Hollandin haastatteluun saapui EBBA-voittaja vuodelta 2009; The Ting Tings joka myös esiintyi myöhemmin gaalassa.
The Ting Tings
The Ting Tings
Omien suosikkien puuttuessa gaalasta, gaalaillan kohokohdaksi muodostui tanskalaisartisti MØn esiintyminen naisen hakiessa palkintonsa. MØn persoonallinen tyyli niin ulkoisesti kuin musiikillisestikin oli niin tyyllikkäästi ristiriidassa kansallisteatterimaisen konserttisalin kanssa että joku jolla kukkahattu on kireämmällä saattais vaikka loukkaantua. Toisin sanoen; meikä tykkäs.
MØ
MØ
Gaalassa esiintyivät myös palkinnon saaneet Indila sekä Melanie De Biasio joiden keikoista allekirjoittaneella ei jäänyt kyllä paljoa kerrottavaa. Paitsi se, että ne kesti liian kauan sisältöönsä nähden. Ei vaan, hienoäänisiä naisia, mut ei ehkä omaan musiikkimakuun istuneet.
Indila
Melanie De Biasio
Illan viimeisenä jaettiin yleisön suosikki EBBA, joka oli siis ainoa jonka voittaja ei etukäteen ollut tiedossa. Itse vahvasti veikkasin Hozierin, Tove Lon, John Newmanin ja Milky Chancen väliltä, mutta yllättäen pysti ojennettiinkin silti Hollannin omalle The Common Linnetsille. Kuvittelin, että vähintään John Newmanin isot hitit kuten Cheating, Love Me Again, Losing Sleep sekä esiintymiset mm. Rudimentalin sekä Calvin Harrisin albumeilla ois nostanut ainakin John Newmanin ohi tämän vahvasti Euroviisu-leimaisen bändin.
Gaalan jälkeen me kisavoittajat pääsimme vielä medialle tarkoitettuun Meet&Greet tapaamisen gaalan esiintyjien kanssa, mutta koska omat suosikit loistivat poissaolollaan tyydyin viinin siemailuun sivummalla. Samassa tilaisuudessa kyllä kuvattiin myös meitä kisavoittajia ja osaa myös haastateltiin. Mulle kysymyksiä tuli esittelemään käsittääkseni joku Euroopan komissioon jotenkin liittyvä henkilö (esittely jäi vähän lyhyeksi) joka kertoili EBBAn taustoja komission näkökulmasta. Hemmetin hienoa työtä tekevät uuden musiikin eteen Euroopassa!
Stadsschouwburgista kisavoittajat ohjattiin vielä illalliselle jonka jälkeen muutama (allekirjoittanut mukaan lukien) pääsi antamaan haastattelua Eurosonic-dokumenttiin. Haastattelijan mukaan olin ainoa, joka kisavoittajista oli kuullut EBBA-gaalasta ennen kilpailuun osallistumista. Ja nää tyypit voitti saman palkinnon ku minä! Illallisella muiden kisavoittajien kanssa jutellessa selvis, että muut olivat päässeet reissuun arpaonnella, pelkästään osallistumalla äänestykseen. Italian tytöt kutsuivatkin mua lopun reissua "The real winner"-nimellä kun kuulivat, että mä olin "joutunut" jotain tekemäänkin matkan eteen.
Illallisen jälkeen oli tarkoitus suunnata De Spiegheliin Catfish and the Bottlemanin keikalle (koska Amsterdamin Schiphol-lentokentän virallinen twittertili tätä suositteli tägättyäni itseni Swarmappilla kentälle [kyllä, heidän lentokenttä twiittaa. Kun kasvan isoksi, musta tulee lentokentän virallinen twiittaaja] ja koska myös Italian kisavoittajat oli sinne suuntaamassa), mutta jono osottautui niin pitkäksi, ettei keikalle ollut mitään asiaa sisälle asti.
Italian tytöt oli bongannut pieneltä sivukuljalta kivan pienemmän klubin nimeltään Warhol, jonne suunnattiin hollantilaisen NORTH to the NIGHT:n keikalle. (Jonka muuten seuraavan päivän suorassa lähetyksessä YleX:llä nimesin uudelleen North to the Lightiksi). Omilla facebook-sivuillaan NORTH to the NIGHT nimeää genrekseen postrock/postpunk. Eurosonicin sivuilla kerrotaan, että bändin muusikot ovat ilmeisesti muissa kokoonpanoissa jo tulleet tunnetuksi Groningenin underground-scenessä ja tällä kokoonpanolla jonkinlainen live-albumi jo työstetty ja studioalbumi on tekeillä.
Jos hakee samantyylistä bändiä, ehkä lähimmäs pääsee God is an Astronaut.
Hienoa tunnelmointia ja pirun taitavia muusikoita. Warhol keikkapaikkana aivan huikea ja varsinkin kyseiselle bändille tunnelmaltaan sopiva! Hemmetin vaikea tosin kuvailla sanoin ja hämärässä klubissa ei juuri kuvat onnistuneet, mutta kahdessa kerroksessa oleva klubi jonka yläkerta kiersi vain reunat kun portaat tulivat keskeltä tilaa. Yläkerran nurkassa soittanut bändi näkyi siis myös osittain alakerrasta.
Kyllä, paras kuvani bändistä NORTH to the NIGHT
Aikainen herätys vaati veronsa eikä keskiviikkona muille keikoille enää jaksanut vaan suunnattiin takaisin laivaan. Vahingosta viisastuneena en enää ikinä aio luottaa italialaisen suunnistukseen. Kierrettiin vähintään puolen kilometrin lenkki, koska tytöt olivat varmoja reitistä hotellille. Itsehän olisin katsonut kartasta suoremman reitin.
.jpg)
.jpg)
