Kakkospäivä festareita starttasi jälleen varjofestari Platosonicin puolelta. Jos oot lukenut aiempien vuosien Eurosonic postauksia, tiedätkin, että Platosonic on levykauppa Platossa ja viereisessä kahvila CoffeeCompanyssä järjestettävä ilmainen päivätapahtuma, jossa osa Eurosonicin artisteista esiintyy lyhyemmillä 20minuutin keikoilla.
Lähdin Platosoniciin ilman aikatauluja, sillä en ollut juuri katsonut mitä siellä esiintyy. Paitsi sen, että Suomen oma Jesse Markin aloittaisi klo 17.00 Platossa.
Kolmen aikaan saapuessani paikalle, CoffeeCompanyssä aloitteli irlantilainen Sorcha Richardson. Keikan alkaessa täysin vieras nimi, eikä keikaltakaan erityisen suurta hittiä jäänyt mieleen. Ainakin näin akustisesti, Sorcha Richardson on niitä artisteja, jotka sopivat niihin hitaiden sunnuntaiaamujen fiilistelyihin sun instastooreissa.
Vaikka Richardsonin ja Jesse Markinin välissä esiintyi useampikin artisti, törmääminen tuttuun suomalaiseen kahvilan edustalla, vei huomion keikoista hetkeksi, joten seuraava nähty artisti olikin sitten vasta Jesse Markin.
Vaikka Platon keikka oli ensimmäinen keikka jonka Jesse Markinilta näin, tuntui jotenkin heti, että kyseessä oli paljon kevyempi pintaraapaisu siitä, mitä Markin todellisuudessa livenä on.
Jesse Markin on artisti, jota soittaessa muutamalle kaverille, on aina aiheuttanut kysymyksen: "onks TÄÄ suomalaista?". Markin kuulostaa kansainväliseltä ja se ollaan huomattu myös Eurosonicissa. Illan keikkapaikan, Grand Theatren edustalle alkoi kerääntyä jonoa jo 25 minuuttia ennen keikkaan ja sali oli varsinkin keikan alkuvaiheessa täynnä.
Illan keikalla mentiin selvästi syvempiin vesiin ja tästä suurin osa johtui tottakai paikasta, valoista ja tunnelmasta. Jättimäinen screeni lavan takana toi keikkaan mahtavalla tavalla visuaalisuutta valojen lisäksi mm. videoilla.
Jesse Markin on buukattu Ouluun elokuun Varjofestareille, mutta toivoisin, että mieheltä saadaan nauttia vielä klubikeikka ennen kesän festareita.
Vaikka Jesse Markinin jälkeen olisi ollut useampi kiinnostava artisti ennen Celesteä, päätin ennakoida. Celeste oli valittu BBC Radio1:n Sound of 2020 listalle ja vielä tuon listan voittajaksi, joten hänet oli nähtävä. Vaikka lähdin Grand Theatresta heti Markinin lopetettua, 45minuuttia ennen Celesten keikan alkua, samaan suuntaan suuntasi jo reilusti muutakin festariyleisöä. Olin ovella 35 minuuttia ennen keikan alkua ja jouduin silti jonottamaan. Lisäksi sali oli sisään päästyäni jo yli puolillaan. Jälkikäteen näin instagramista, että keikan ulkopuolelle oli jäänyt todella, TODELLA paljon porukkaa, joka ei vaan yksinkertaisesti mahtunut sisään. Kuuden Eurosonic vuoden kokemuksella ennakointi siis kannatti. Eurosonicissa on mahdollisuus nähdä joko paljon artisteja tai sit ne tärkeimmät.
Celesten ääni nousi mulle nopeasti suosikiksi Eurosonicin Spotify-listalta jo ennen kuin tiesin Sound of 2020 ehdokkuudesta, saati sitten voitosta. Celesten ääni on jotain sellaista, mitä saadaan kun sekoitetaan isoimmat brittiläiset naisäänet Adele ja Amy Winehouse ja kastetaan vielä legendaarisen Etta Jamesin ääneen. Artistien vertailu toisiinsa on aina vähän tylsää, mutta tolla vertauksella pääsette ainakin lähelle siitä, millä asteikolla Celesten äänen kanssa liikutaan. Näin tammikuussa 2020 on ehkä vielä liian aikaista sanoa, että mielestäni Celestellä saattaa olla mahdollisuuksia olla THE Sound of 2020-luku, mutta se selviää vasta muutaman vuoden päästä.
Livenä Celesten ääni on juuri niin upea, ellei upeampikin kuin levytettynä, mutta esiintyjänä Celeste ei ole vielä valmis. Vaikka vähäeleisesti mikkiständin kanssa esiintyviä souldiivoja on paljon, Celesten esiintymisestä huokuu vielä valitetavasti hieman läsnäolon puute. Laulaessaan erittäin vahva esiintyjä tuntuu jokaien hiljaisen hetken tullen katselevan lähinnä bändin jätkiä tai vaan seinille, ikäänkuin hakien poispääsyä lavalta. Uskon silti, että tähti on jo syntynyt, sillä keikkailu on yksi niitä asioita, joita ei voi oppia kuin keikkailemalla.
Yksi keino, millä olen oppinut löytämään kiinnostavia Eurosonic-artisteja, on festarien esiintyjien välissä soivat biisit keikkapaikoilla. Ne ovat aina Eurosonic-artiseja. Kun odottelee keikkoja eri keikkapaikoilla, alkaa tunnistaa biisejä, jotka ovat soineet parin päivän aikana jo aiemminkin ja sen jälkeen käytössä onkin Soundhound. Yksi tällainen keikkapaikoilla paljon soinut biisi oli belgialaisen Tanaë:n Still Beautiful. Tästä syystä illan viimeiseksi artistiksi valikoitui Tanaë.
Livenä Tanaën saundi kuulosti ajoittain jopa Alman ja Tones&I:n kaltaisen persoonalliselta, mutta levyversioissa aavistuksen pehmeämmältä. Genreluokituksessa Tanaë menee edeltä mainittujen kanssa tanssittavaan pop-musiikkiin mutta useita kertoja keikalla tuli mieleen myös Dua Lipa.
Useita covereita levyttänyt Tanaë esitti keikalla myös yhden, Jorja Smithin Blue Lightsin, mutta mielestäni laulajan tulisi keskittyä omaan tuotantoonsa, sillä siinä on ainesta. Keikan tanssittavimmasta kappaleesta vastanneen One Night kappaleen voisi hyvinkin kuvitella radioaalloille muun tämän päivän popin joukkoon.
Esiintyjänä Tanaë oli yksi viikon pirteimmistä. Laulaja selvästi nautti lavalla olosta ja yleisöön asti paistoi se, että hänellä ja bändin jätkillä on hauskaa. Varsinkin hillityn Celesten jälkeen Tanaën keikkaa oli ilo myös katsoa.
Jälleen on se aika vuodesta, kun Euroopan uuden musiikin kiinnostavimmat nimet on koottu kolmen päivän sisään yhteen kaupunkiin. Samaan paikkaan, samoiksi päiviksi on kerääntyneet myös musa-alan ihmiset, niin toimittajat kuin festarijärjestäjätkin etsimään omalle kuulijakunnalle sopivia artisteja.
Joka vuosi Hollantiin saapuessa painin saman ongelman kanssa: En ole ehtinyt kuunnella kaikkea. Kaikkea näillä festareilla ei ole mahdollista nähdä, joten on pakko ennakoida jotenkin. Ellei sit halua mennä täysin summassa katsomaan mitä vaan, sillä musiikkiahan täältä kyllä löytyy.
Onneksi viimeisenä parina vuotena, olen hoksannut tsekata tammikuun alussa julkaistavan BBC Radio 1:n Sound of-listauksen, joka ennustaa aina tulevan vuoden menestyviä artisteja. Kyseisen listauksen ovat voittaneet mm. Adele (2008), Ellie Goulding (2010), Sam Smith (2014) joten sen arvioon voi aika hyvin luottaa. Tänä vuonna Eurosonicissa esiintyy kuusi Sound of 2020 listalla olevaa artistia.
Festarien ensimmäisenä artistina lähdin katsomaan belgialaista Blanchea. Blanche valikoitui kuunneltavaksi Eurosonicin Spotify-listalta, sillä nimi oli valmiiksi tuttu. European Border Breakers gaalassa 2018 kappaleestaan City Lights palkittu Blanche tuli nähtyä tuon vuoden gaalassa esittämässä voittokappaleensa akustisen version.
Vasta 19-vuotias Blanche on parhaimmillaan laulaessaan matalalta. Syvä äänensävy on upea ja Blanche hallitsee sen taitavasti. Korkeammalta laulettavissa biiseissä ääni ei selvästikkään ole niin hallussa, vaikka saundi toimii.
Vaikka laulajana Blanche on vahva, on esiintyminen vielä kovin ujoa ja vähäeleistä. Edes tanssittavimpien biisien biitit ei saa laulajaa revittelemään, vaan tanssi on hillittyä. Noissa kohdissa yleisöä taputuksiin yllytti kiippari/kitaristi ja saikin helposti yleisöä mukaan. Tätä elettä olisi toivonut kuitenkin artistilta itseltään, joka kotimaassaan on kuitenkin jo julkaisujen puutteesta huolimatta kovassa nosteessa. Erityismaininta esiintymisestä täytyy antaa myös bändin rumpalille, joka eli keikkaa täysillä mukana alusta loppuun asti.
Blanchen debyyttialbumin pitäisi ilmestyä tänä keväänä.
Blanchen jälkeen Grand Theatren päälavalla oli aloittamassa Sound of 2020 listaukselle päässyt, myös 19-vuotias Arlo Parks. Super pehmeällä äänellä varustettu lontoolainen oli soul-tyyliin huomattavasti vahvempi esiintyjä kuin Stadsschouwburgissa hetkeä aikaisemmin nähty Blanche. Vaikka bändi jammaili pitkiä sooloja, ei tämä esiintyjä jäänyt paikoilleen, vaan jammaili bändin mukana ilmakitaroineen. Myös välispiikit sujuivat nuoresta iästä huolimatta kuin vanhalta tekijältä. Omaksi suosikiksi keikalta nousi ihanan pehmeä Super Sad Generation.
Arlo Parksin jälkeen olisi ollut reilusti aikaa seuraavaan omaan valintaan, joten lähdin minut majoittaneen kaverini mukaan keikalle, jonka hän halusi nähdä. Ja onneksi lähdinkin. Huize Maasin päälavalla nähtiin sellainen ihme kuin ranskalainen rockbändi. Toki voitte korjata jos olen väärässä, mut en koko iltana keksinyt ainuttakaan. Vasta aamulla googlaamalla löysin että Phoenix on Ranskasta ja lasketaan rockbändiksi.
Tällä kertaa ranskalainen rockbändi oli nimeltään Last Train. Bändi aloitti sellaisella riffien räminällä, että mieleen tuli jopa Royal Blood, mutta hieman raaemmalla laulusaundilla. Koko keikka ei kuitenkaan vastaa riffitykitystä ollut, vaan bändi osasi ottaa tempon alas keikan puolivälissä ja kasvattaa sitä jälleen loppua kohti. Itse laulajan saundi jäi kaivelemaan, sillä siinä oli jotain niin tuttua, mutta ei silti sellaista että osaisin verrata kehenkään. Pistäkääs viestiä jos keksitte ketä ääni muistuttaa.
Tää keikka oli niin täynnä, ettei mitään mahdollisuuksia ollut valokuvausetäisyydelle.
Stadsschouwburgin upealle lavalle nousi seuraavana artisti, joka tarttui Eurosonicin soittolistoilta omille soittolistoille ensimmäisenä upealla Not Gonna Cry-hitillään ja on soinut omissa luureissa ahkerasti jo syksystä alkaen.
Norjalainen Emma Steinbakken on selkeää jatkumoa viime vuosina Norjasta ponnistaneille naisartisteille kuten Sigrid, Astrid S, Aurora ja Anna of the North.
Emma Steinbakken on äänen käyttäjänä todella vahva. Herkimmillään ääni on upean hento, mutta vahvimmillaan äänessä on särmää. Esiintyjänäkin Steinbakken on vahva, vaikka taisi olla jopa nuorempi kuin illan aloittaneet Blanche ja Arlo Parks.
Illan toiseksi viimeiseksi olin aikatauluttanut Huize Maasin päälavalla aloittavan Sound of 2020 listalla viidenneksi sijoitetun Inhalerin. Aikataulun mennessä hieman päällekkäin Emma Steinbakkenin kanssa, en lähtenyt edes yrittämään keikalle, sillä matkaa keikkapaikkojen välille tuli melkein kilometri ja veikkailin Inhalerin vetävän paikan täyteen jo ennen keikan alkua.
Vähän kyllä jälkikäteen harmittaa, sillä hyvää uutta kitararockia tulee tänä päivänä harvemmin. Toivottavasti joku suomalainen festarijärjestäjä ottaisi tämän bändin kattaukseensa jo heti ensi kesänä. Ainakin mun mielestä tässä on jotenki Ilosaarirock-tunnelmaa.
Illan viimeisenä keikkana halusin ehdottomasti nähdä koko Euroopalle tutut kasvot. Varmasti jokainen muistaa kuka voitti Euroviisut vuonna 2014. Ja jos ei muista, kun nimi mainitaan, muistaa varmasti.
Conchita Wurstin voitosta ja esiintymisestä Euroviisuissa ylipäätään kohistiin ympäri Eurooppaa vuonna 2014. Mikä kaiken kohun ja epäolennaisuuksien taakse on kuitenkin unohtunut suurelta osalta eurooppalaisia, biisi oli oikeasti hieno, täydellisesti euroviisuksi sopiva ja Wurst laulajana erittäin taitava.
Viime lokakuussa uuden albumin julkaissut Wurst ei keikallaan tuota euroviisuissa tutuksi tullutta kappaletta esittänyt (vaikka vähän olisin toivonut). Teatraalisen powerballaadin sijaan Wurstilta kuultiin erittäin tanssittavaa tämän päivän poppia, joka pääsee ehdottomasti omille soittolistoille tänä vuonna.
Äänen käyttö Wurstilla ei ollut ihan ehkä sitä, mitä euroviisut oli muistikuviin jättänyt, vaan pehmeämpää ja popimpaa. Uuden levyn tuotanto jäi kuitenkin jo ensi kuulemalta päähän soimaan, joten väitän että radiohittiainesta useammassakin raidassa.
Selailin instagramia ja vastaan tuli Qstockin virallinen after-movie. Muistin, et blogi on ollut pahasti heitteillä. Edellisen postauksen jälkeen on nähty niin Ed Sheeran kuin kokonainen Qstock-viikonloppukin, Teatrialla Tom Jones, 45ssa Olavi Uusivirta ja vielä myöhemmin syksyllä Nik Kershaw.
Palataan alkuun heinäkuun helteisimpään viikkoon joka sisälsi alkuviikosta Ed Sheeranin ja loppuviikosta Qstockin.
Ed Sheeran ei varsinaisesti kuulunut omiin must_see-artisteihin, mutta kun tilaisuus tuli, kiinnosti tuo maailman luokan yhden miehen show. Sheeran tuntui nostattavan somessa erittäin paljon puhetta keikkaviikolla ja oman elämänsä "paremmat musadiggarit" kokivat kovasti tarpeelliseksi ilmoittaa etteivät "tiedä kuka on Ed Sheeran". Mielestäni nämä kommentit sinänsä kertoivat enemmän kertojistaan kuin itse Ed Sheeranista, mutta jos Sheeran on edelleen joillekkin musadiggareille oikeasti tuntematon, suosittelen tutustumaan. Miehen suosituimpien biisien striimaukset lasketaan kuitenkin miljardeissa, eikä edes "vain" sadoissa miljoonissa".
Ennen kuin mennään itse keikkaan, on pakko mainita keikkajärjestäjä sekä keikkapaikka. Malmin lentokenttä epäilytti, ei sillä että olisin tietänyt paikasta mitään, mutta sijainti tuntui hieman syrjäiseltä. Fullsteam oli kuitenkin tehnyt niin priimaa duunia keikan järjestämiseen, etten lopulta keksinyt valittamista mistään. Toki kuulin lähijunien kanssa olleen ongelmia, mut jos jossain on yli 50 tuhatta ihmistä yhtäaikaa, logistiikka ei varmasti toimi kaikkien osalta täydellisesti.
Itse keikkapaikalle ei tarvinnut ihmismassasta huolimatta jonottaa hetkeäkään ja ruoka- sekä juomapisteitä oli taatusti tuolle määrää ihmisiä tarpeeksi.
Tiistain keikan harmitukseksi toinen lämppääjistä, Zara Larsson, joutui perumaan keikkansa sairastuttuaan, mutta jopa keikan perumisen aiheuttamaa harmitusta enemmän harmitti yleisön reaktiot. Jos artistin sanotaan sairastuneen, on mielestäni erittäin typerää aikuisilta ihmisiltä buuata ja kiukutella siitä, miksei tieto ole tullut aiemmin.
Omaksi onnekseni olin odottanut lämppäreistä enemmän James Bayta joka tuntui olevan yleisön joukossa enemmän tuntematon. Siinä vaiheessa kun Let It Go:n alkusävelet kajahtivat Malmin lentokentällä, varmaan suurin osa yleisöstä kuitenkin tajusi kuulleensa James Bayn musiikkia aiemminkin.
Nyt kun kirjoitan tätä kuukausia myöhemmin, tajusin taas että olen unohtanut itsekin James Bayn pitkäksi aikaa ja artistin tuotanto täytyy ottaa taas muidenkin kuin radiohittien osalta kuunteluun. James Bay hoiti lämppärin tonttinsa moitteetta ja keikka toimi. Toivoisinkin jonkun festarin buukkaavan Bayn jo ensi kesänä Suomeen takaisin.
Ed Sheeranin keikka oli omalta kohdalta erilainen kuin monet muut näkemäni keikat. Ei ollut tarve päästä eturiviin ja nähdä läheltä, vaan keskityin fiilistelemään itse musiikkia, ei niinkään artistia. Oli tosin vaikea olla keskittymättä itse artistiin, sillä niin naurettavan taitava Ed Sheeran on. Useaan kertaan lähinnä pyörittelin päätäni, sillä lavalla on tosiaan vain mies ja kitara ja toki kaikki mahdolliset livelooppauslaitteet millä Sheeran rakentaa biisit yksin.
Sheeranin keikalta mulla ei oo yhtään keikkavideoo. Jotenki tuon keikan tunnelma sai keskittymään hetkeen ja löysinkin Sheeranin tuotannosta uusia suosikkeja omille soittolistoille. Yllätyin kuitenkin siitä, ettei keikalla soinut jo ilmestyneeltä No.6 Collaborations Project-levyltä kuin yksi biisi, Justin Bieberin kanssa julkaistu I Don't Care.
Tämän kesän Qstock oli ehkä kuumin koskaan. Tai siltä se ainakin tuntui, sillä tais olla kesän ainoa kunnon helleviikko. Tarkkaa dataa ei toki ole ja Qstock-viikonloppu on tunnetusti ollut Oulussa aina kesän parhaimpia.
Tänä vuonna alueelle oli päästävä heti porttien auetessa sillä Samuli Putro aloitti Kaleva-lavalla jo 13.30. Putro itse kommentoi että "Qstockin keikan piti kulkea teemalla Viimeiset rukoukset, mutta nyt alkaa tuntua että tää on v*ttu kiirastuli". Sitä se varmaan Kaleva-lavalla mustissa esiintyneelle Putrolle olikin, kun helle oli tuota luokkaa ja tuohon aikaan aurinko paistoi suoraan lavalle.
Keikka oli hyvin saman henkinen kuin tämän vuoden aiemmatkin Putron keikat, mutta pidin myös tästä. Tykkään toki myös Putron tyylistä aina vittuilla oululaisille.
Putron jälkeen tuli vaelleltua festarialueella fiilistelemässä lämpöä ja ihmisiä ja arvottua samaan aikaan alottaneiden Peltokurjen ja Pariisin kevään välillä. Päädyin kuitenkin valitsemaan molemmat niin, että aloitin siirtymällä Oulu-lavan tuntumaan missä Peltokurki aloitti ja muutaman biisin jälkeen siirryin Kaleva-lavan puolelle Pariisin kevään pariin.
Peltokurki tuli mainittua Qstock-tärpit postauksessakin ja jo näiden muutaman biisin perusteella näkisin porukalta mielellään toisenkin keikan (jopa kokonaan). Jotenkin mun fiilis Peltokurjessa on vähän sellainen Scandinavian Music Group meets PMMP, eli jos jompikumpi tai molemmat näistä kolahtaa, suosittelen tutustumaan tähän oululaisporukkaan.
Päälavalla esiintyneen Vesalan suhteen mun fiilikset on tosi ristiriitaiset. Olin järjettömän suuri PMMP-fani, mut samoin kuin PMMP:n kohdalla, myös Vesalan suurimmat hitit ei kolahda muhun oikeen ollenkaan vaan löydän levyiltä ihan omat suosikit. Tästä syystä näkemäni Vesalan keikat ovat jääneet itselleni hieman etäiseksi, kun suurempaa huomiota keikoilla saavat juuri ne biisit mitä en juurikaan odota kuulevani. Näin kävi myös Qstockin keikan kohdalla, eikä juurikaan kommentteja keikasta jäänyt.
Vesalan jälkeen palasin Oulu-lavan ääreen kun lavalla aloitti Oulun oma poika Jokrates. Vaikka Qstock-tärpit postauksessa mainitsin kappaleen Älä mene pois, oli keikka huomattavasti energisempi ja iloisempi mitä pelkän tuon kappaleen perusteella olisi voinut odottaa. Jokrates sai hyvin jengiä mukaan, mutta itse jopa toivoin hieman enemmän sitä Älä mene pois-kappaleen vakavuutta. Toki tuohon helteiseen kesäpäivään festareilla tuo energisempi iloinen meno sopi ja nosti valmiiksi fiiliksiä seuraavaa keikkaa varten.
Rannassa Jokrateksen jälkeen esiintyi Suomen paras bilebändi. Tällä nimellä kutsuin Teflon Brothersia keikan jälkeen. Oon käynyt katsomassa Teflareiden keikkaa pari kertaa myös ihan selvin päin klubilla, mut tosiasia on se, että Teflarit toimii parhaiten hyvässä seurassa, hyvällä fiiliksellä ehkä pienessä nousuhumalassa.
Bilebändistä toiseen. Päälavalla JVG veti jälleen kerran päälavan arvoisen shown kuten Provinssissakin. Cheekin lopettamisen jälkeen JVG on selvästi vienyt kovimman kotimaisen tittelin festarilavoilla, eikä syyttä, sen verran hyvin jätkät saa isotkin yleisöt haltuun.
Qstock2018
Qstock2018
Perjantaina eniten odotin The Offspringia. Vaikka bändin olin kahdesti nähnyt aiemmin, eikä edellisestä kerrasta ollut reilua vuotta enempää, luotin siihen, että bändi toimii Qstockin päälavalla kuin häkä. Kyllähän The Offspring hittikavalkadillaan toimiikin ja keikka meni lähes cardio-treenistä hyppien kaikki suurimmat hitit läpi. Toki fiilistelin Gone Away-kappaleen slovariversiointia isosti, vaikka se laskikin kovasti keikan intensiteettiä.
Myös Qstock-lauantai tuli aloitettua aikaisin. Pakko myöntää, että puhallutti kun alueelle valuttiin jo hieman yli 12.00, mutta 12.30 aloittanut Gettomasa oli nähtävä kun Provinssissa jäin teltan ulkopuolelle kun jengiä oli niin paljon.
Gettomasa kuuluu kyl tän hetken puhutuimpiin suomalaisiin räppäreihin ja äijä oli vetänyt Kuusisaaren rantaankin älyttömän määrän porukkaa siihen nähden että kello oli hädin tuskin kääntynyt iltapäivän puolelle aamusta.
Gettomasan jälkeen yritin selvitä Kooma-lavalle, mutta ei puhettakaan että olisin ängennyt siihen mustaan telttaan joka sen ihmismassan kanssa olisi mennyt saunasta. Jo teltan takareunalla seistessä lämpö huokui ulos teltasta. Onneks fiilis kantautui ulos asti ja sai pienen maistiaisen Mouhouksen meiningistä. Tää poppoo pitää nähdä vielä uudelleen.
Päälavalle siirryttiin seuraavaksi katsastamaan suomipopin kiistatonta kuningatarta jo yli 25 vuoden ajalta. Oma ensimmäinen kosketus Kaija Koon musiikkiin on nimittäin siltä ajalta kun olin 6v.
Kaija Koo ei kuulu artisteihin mitä olisin kuunnellut (ala-asteen jälkeen) kotona, mutta lähes joka kesä hänet on kerran festareilla nähtävä. Sama mitä sanoin Teflareista, toimii myös Kaijaan kaikkien näiden vuosien jälkeenkin: Hyvä seura + hyvä fiilis + pieni nousuhumala ja Kaija Koo.
Qstock 2018
Kaijan jälkeen piti jättää bailufiilikset hetkeksi ja keskittyä fiilistelemään yhtä upeimmista suomalaisista äänistä, sillä yllätyksekseni Qstock oli buukannut tänä vuonna suuresti diggailemani Lxandran. Lxandra tuli nähtyä jo muutamaan otteeseen Hollannin reissuilla Eurosonic-festareilla sekä viime kesän Flow-festareilla, mutta tätä upeaa ääntä lähden katsomaan aina kun tilaisuus tulee. Sain houkuteltua keikalle muutaman ystävän jotka eivät Lxandrasta olleet kuulleetkaan, mutta niin vain kylmät väreet saavuttivat myös heidät. Osa ei ollut uskoa. että kyseinen laulaja on suomalainen ja ääntä verrattiin Adeleen. Lxandran ääni on livenä vielä levytyksiäkin uskomattomampi enkä usko että hänen keikallaan voi kukaan kylmiltä väreiltä välttyä!
Tämän vuoden Qstockissa muutaman esiintyjän päällekkäisyys saa aikaa hieman kritiikkiä. Ymmärrän toki, että aina tulee päällekkäisyyksiä kun festarit on isot ja lavoja monta. Festarin pitäisi kuitenkin pyrkiä saman genren ja saman yleisön jakavat artistit sijoittamaan eri esiintymissloteille. Ensimmäinen hämmästystä aiheuttanut päällekkäisyys oli Sannin ja Anna Puun kohdalla. Kyseiset artistit jakavat niin suurelta osalta samaa yleisöä, että varmasti monella on tehnyt tiukkaa valita näiden kahden väliltä.
Omalta kohdalta valinta osui Anna Puun kohdalle. Aikaisemmilla rantalavan keikoilla en ollut tätä huomannut, mutta kun Anna Puuta mentiin katsomaan aika lähelle lavaa rannan puolelta, ei reunalta juuri lavalle nähnyt rannan portaan takia. Ensi kesänä rantalavan paikkaa tulisi ehkä miettiä vielä uudelleen. Itse artisti sai kyllä fiiliksen nousemaan yleisössä siitä huolimatta, että varmasti aika isokaan osa yleisöstä ei lavalle kunnolla nähnyt.
Flow festival 2018
Toinen Qstockin järkyttävä päällekkäisyys oli vähän Anna Puun ja Sannin jälkeen. Yhtä aikaa aloittivat päälavan ikisuosikki Apulanta, Sirkusteltan kovimpia kotimaisia live-esiintyjiä Olavi Uusivirta sekä tähän kesään keikkailun lopettava Ricky-Tick Big Band ja Julkinen sana. Ei toki täysin samaa genreä, eikä varmaan täysin sama fanikuntakaan, mutta sen verran suuret nimet kyseessä, että teki todella tiukkaa valita näiden väliltä.
Päädyin Olavi Uusivirtaan, sillä hän ei tämän vuoden Provinssissa esiintynyt ja kyllähän kesä aina yhden Olavin keikan kaipaa. Ikävä kyllä Sirkusteltan ja Rantalavan läheisyys aiheutti sen, että jos ei teltassa ollut kunnolla sisällä, puuroutui teltan ja rantalavan keikat keskenään.
Olavin jälkeen kävin kuuntelemassa muutaman biisin Don Huonoja ja vaikka keikka vaikutti älyttömän hyvältä ja oli mahtava kuulla Donkkareita pitkästä aikaa, halusin nähdä illan pääesiintyjän läheltä.
Stadion rock tai poprock on mun guilty pleasure. Jopa sellaiset stadion kokoluokan bändit, mitä en juurikaan kuuntele, saavat mut livekeikoilla kuitenkin johonkin hurmokseen. Oli kyse sitten Coldplaystä, Imagine Dragonsista tai kuten tämän vuoden Qstockissa Thirty seconds to Marsista, yhteislaulumelodiat saa suuressa yleisössä aikaan jonkun järkyttävän suuren yhteenkuuluvuuden tunteen sen muun yleisön kanssa.
En erityisemmin fiilistellyt Jared Letoa näyttelijänä ennen Dallas Buyers Clubia (2013), mutta kun näin miehen ensimmäistä kertaa lavalla, myönnän löytäneeni itsestäni hieman fania. Leto on kaikessa pukeutumisen outoudessaankin erittäin karismaattinen hahmo ja saa hyvin jengin mukaan.
Thirty seconds to Marsin kohdalla harmittaa, että bändi on pienentynyt aikaisemmista näkemistäni keikoista ja huomio keskittyy nyt jo vähän liikaa Leton veljeksiin (rummuissa Jaredin veli Shannon). Niin mukavaa kun somessa onkin seurata "behind the scenes" meiningillä bändin keikkoja, livenä hieman ärsyttää kun bändin keulakuva tuntuu poseeraavan lavalla someen kuvaavalle henkilökunnalle enemmän kun liveyleisölle.
Kaikesta tästä huolimatta lavan etuosassa unohti, että nyt ollaan festarikeikalla eikä Thirty seconds to Marsin omalla keikalla. Varsinkin kun This is War-kappaleen aikana suuret ilmapallot nousivat yleisön päälle heiteltäväksi, fiilis oli katossa. Yleisössä näkyi myös paljon bändin lippuja, joten uskon että tämä bändi on vetänyt Ouluun Qstockiin eniten festarivieraita kaupungin ulkopuolelta festarin historiassa.
Noin kuukauden päästä tuleekin sitten ensi kesän ensimmäiset julkistukset sekä joululippujen myynti alkaa!
Olen jälleen poiminut suositukset Qstock-viikonlopun varalle. Jos et siis tiedä mitä käydä katsomassa, olen poiminut muutaman varman tärpin hyvän festariviikonlopun varalle!
Perjantaina Qstockiin kannattaa ehtiä jo starttiin, sillä Kaleva-lavan korkkaa Samuli Putro. Talven Pienet rukoukset-levynjulkkarikiertue oli niin pelkistetty ja intiimi, että on mahtavaa päästä katsomaan miten tuo pieneen tilaan täydellisesti sopinut setti on muuttunut kesän isoille lavoille.
Ainakin Provinssi antoi tästä jo lupauksia, sillä Herätyskokous-nimellä kulkenut keikka oli huomattavasti talven levynjulkkaria jo isompi.
Perjantain aikataulusta löytyy kestosuosikkina Pariisin kevät. Jos kuitenkin Pariisin kevään haluat skipata, löytyy Oulu-lavalta katsastamisen arvoinen kokoonpano: Peltokurki.
Ensimmäinen kosketus bändiin oli Oulun musiikkivideo-festivaaleilla, jossa Peltokurjen Musta koira musavideo palkittiin Post-pumpeli-palkinnolla.
Toinen Oulu-lavan suositus tulee heti samalle päivälle. Freestyle-räpin parissakin paljon esiintynyt Jokrates oli mulle tuttu kasvo jo yhteisten tuttujen myötä, mutta viimeistään Älä mene pois-kappale sai kiinnittämään huomiota miehen musajuttuihin. Vaikuttava kappale ja video!
Jos perjantaina illemmalla kaipaat JVG:n bileräpille rauhallisempaa korvaajaa, suosittelen ehdottomasti tsekkaamaan Asan & Bandin. Talven kaks keikkaa on vakuuttanu chillistä meiningistä, runoista, mutta myös hiteistä vuosien varrelta ihan Avaimen ajoilta saakka.
Tämän vuoden pääesiintyjät on molempina niin kovat, ettei voi jättää mainitsematta tärpeistä. Varsinkin The Offspring vetää sellasen nostalgiahittikimaran keikoillaan, ettei voi jättää ketään kylmäksi. Kaks keikkaa tältä pumpulta nähneenä, uskon että tää keikka sytyttää Qstock-yleisön pääesiintyjän vaatimalla tavalla.
Lauantai starttaa myös Qstockissa niin älyttömän kovilla nimillä, että suosittelen saapumaan festarialueelle heti 12.30. Päälavan puolella nähdään uudistunut Chisu ja samaan aikaan Rytmirannalla yks tän hetken kovimmista suomalaisista räppinimistä: Gettomasa.
Oma valinta tulee kallistumaan Gettomasan puolelle, sillä sen verran vakuuttavaa kampetta mieheltä on tälle keväälle tullut ulos. Lisäksi räppäri veti Provinssissa telttalavan niin täyteen, ettei mulla ollu mitään asiaa näkö- tai edes kuuloetäisyydelle lavasta.
Gettomasan jälkeen Koomalavan puolella täytyy tsekata Mouhous. Pikkuhiljaa radioaalloille löytänyt kokoonpano tuottaa niin monipuolista settiä, että pakko lähtä katsomaan mitä miehiä nää nyt oikeen on. Jo kaks alla olevaa videopoimintaa kertoo, miten erilaista matskua Mouhousilta voi tulla.
Suurin yllätys Qstockin artistivalikoimassa itselle oli Sirkusteltassa esiintyvä upeaääninen suomalaisartisti Lxandra. Näin Lxandan ensimmäisen kerran Eurosonicissa ja myöhemmin viime kesän Flow:ssa. Music Moves Europe Talent Awardsissa (European Border Breakers Awardsin korvannut gaala) Lxandra palkittiin toisena pop-kategoriassa Bishop Briggsin kanssa ja myöhemmin Lxandra lämppäsi mm. tän hetken supertähti Dua Lipaa.
Tää ääni on ehdottomasti kuultava livenä!
Suurin ongelma Qstockin aikataulutuksen kanssa tulee lauantaina 20:30 kun lavat valtaavat yhtäaikaa Apulanta, Olavi Uusivirta ja viimeistä kesää festarilavoille nouseva Ricky-Tick Big Band ja Julkinen sana. Jokainen näistä kokoonpanoista vetää sen verran hyvää livesettiä, etten haluaisi missata näistä ketään. Lisäksi Provinssissa nähty Apulannan "Nu Metal"-setti on parasta liveApulantaa aikoihin.
Ja sit siihen lauantain pääesiintyjään.
En erityisen paljon kiinnittänyt huomiota Jared Letoon näyttelijän uran alussa. Kun Thirty Seconds to Mars perustettiin, ajattelin et "taas siellä joku näyttelijä on päättänyt ruveta laulamaan".
Kunnes kuulin kappaleen The Kill. Kyseinen kappale on ehkä täydellinen poprock-kappale ja kestää aikaa ja kuuntelukertoja ihan käsittämättömän hyvin.
Tuon biisin jälkeen en epäillyt hetkeäkään etteikö Jared Letosta olisi rockyhtyeen keulakuvaksi. En silti tunnustaudu erityisen suureksi faniksi Jaredin tai bändin suhteen vaikka useampi uskottava rock-ralli yhtyeeltä on tuo biisin lisäksi tullutkin.
Miksi sitten suosittelen tsekkaamaan bändin livenä?
Oon nähnyt Thirty Seconds to Marsin kahdesti livenä. Vaikka Jared Letoa ei sen kummemmin fanittaisi, on miehellä ihan älytön lavakarisma, joka tarttuu yleisössä myös niihin, jotka eivät fanita. Jared ottaa yleisönsä eikä keikan jälkeen tule enää ihmeteltyä yhtään, miks mm. Qstockin mainosvideossa Thirty Seconds to Marsin kohdalla luki teksti "This is cult", sillä sellaiseen hurmokseen bändi yleisönsä saa.
Sen lisäksi, että bändi keulahahmoineen osaa ottaa yleisönsä, on Thirty Seconds to Marsin musiikki stadion poprockia parhaimmillaan yleisön laulatukseen. Näiden melodioiden tahtiin saatat löytää itsesikin laulamasta Kuusisaaren kesäyössä.
27.-29.6.2019 vietettiin Seinäjoella ihmisten juhlaa eli tuttavallisemmin Provinssia. Provinssista on viime vuosina muodostunut mun lempifestari ja hassua kyllä, Provinssi alkoi kivuta lempifestariksi siinä vaiheessa kun majoituin eka kerran Camp Provinssiin. Nyt neljä vuotta putkeen telttamajoitusta Camp Provinssissa on sisältänyt parhaita festarireissuja ikinä. Tottakai suurin kiitos tästä menee omalle festariporukalle (tiedätte kyllä ketä olette), mutta myös muiden festareiden leirintäalueita kiertäneenä, voin todeta Camp Provinssin olevan kevyesti Suomen tasokkain festarileirintä.
Camp Provinssista kertonee parhaiten se, että siellä majoittuessani, olen nähnyt vähemmän haluamiani keikkoja, mitä muualla majoittuessta tai muilla festareilla. Miksikö? Ihan vaan siksi, et Camp Provinssissa on ollut liian hauskaa ja puolet artisteista on siinä ajassa unohtunut.
Viime vuosina omalla porukalla on perinteeksi muodostunut Provinssiin lähtö jo keskiviikkona parempien telttapaikkojen perässä. Myös tänä vuonna reissu starttasi keskiviikkona, mutta illan sateisen sään vuoksi mentiin vielä ke-to yöksi lähikuntaan sisämajoitukseen. Aamulla oltiinkin sit Camp Provinssin porteilla jo ennen aamu kahdeksaa.
Reissun ensimmäisenä keikkana tuli katsastettua Alma. Yllätyin siitä, että Alman keikkaslotti oli avata päälava jo klo 16. Rehellisesti sanottuna Alman paikka olisi mielestäni myöhemmin, sillä tän tyylilajin musa vaan toimii paremmin kun väkeä on enemmän ja bileet paremmat. Aikaisesta ajankohdasta ja vielä suht pienestä yleisömäärästä huolimatta meno näytti olevan lavan edustalla kova.
Yks eniten odottamistani keikoista oli brittiläinen YUNGBLUD. Vaikka Yungblud vieraili ensimmäistä kertaa Suomessa, itse olin nähnyt mieheltä jo kaks keikkaa Eurosonicissa (samalla reissulla tosin) ja odotukset keikalta oli suuret. Yungblud on mielettömän energinen live-esiintyjä ja kaikista rockmaneereistaan huolimatta erittäin viihdyttävää katsottavaa.
Teltassa esiintynyt Yungblud sai kyllä otettua yleisönsä ja reissun ensimmäinen pitti tuli todistettua. Itsehän olin tehnyt totaalisen rookie mistaken ja lähtenyt Yungbludin keikalle mekossa ja sandaaleissa. 15 years of festival life and still can't do this right!
Vaikka rakastan Yungbludin rockmeininkiä, oma kohokohta keikalle oli upea slovari Polygraph Eyes. Tuo seksuaalisesta häirinnästä inspiraation saanut kappale sai jälleen tipan linssiin ainakin allekirjoittaneelle.
Ihana Yungblud ilmoitti keikan päätteeksi tapaavansa faneja lavan edustalla muutama minuutti keikan jälkeen, joten tämäkin fanityttö jäi odottamaan toista yhteiskuvaa artistin kanssa. (Eka tuli otettua jo Hollannissa)
Yungbludin keikalta leirintää kohti kävellessä tuli tsekattua biisin verran kun päälavalla esiintyi Anne-Marie. Kyseinen artisti olisi kyl ansainnut pidemmänkin tsekkauksen, mutta Yungbludin haipissa radiopop ei oikeen fiilikseen istunut. Tästä syystä takaisin leirintään.
Seuraavaksi alueelle siirryttiin kun päälavalla aloitti yhdysvaltalais-irkkulainen Flogging Molly. En tiedä mikä siinä on, mutta suomalaiset tuntuvat olevan jotain sukulaissieluja irlantilaisten kanssa, sillä sellaista meininkiä ei koskaan nää Suomessa kuin tämän kelttipunk-ikonin keikoilla. Letkajenkka-jonot kiemurtelevat pitkin yleisöä ja nekin, jotka ei jonoon mukaan lähde, tanssivat varmasti. Eihän näiden keikalla varmaan paikallaan voi seistäkään.
Flogging Mollyn jälkeen Woodland-stagella aloittelikin Suomimusan ikoni: Ismo Alanko. Toukokuussa uuden levyn julkaissut Alanko veti kappaleita niin uudelta levyltää kuin vanhoja klassikoita aina Taiteilijaelämään asti. Uuden levyn biiseistä parhaiten toimi mielestäni levyn nimifraasin "Minä halusin olla niin kuin Beethoven" sisältänyt Nuorena Nukkuneet.
Ensimmäisen päivän artisteista toinen odottamistani keikoista oli brittiäinen Bring Me The Horizon. Yhtyeen piti esiintyä Provinssissa jo 2016, mutta bändi joutui peruuttamaan koko kiertueensa laulaja Oliver Sykesin menetettyä äänensä ja jouduttuaan laulukieltoon.
Itse näin BMTH:n edellisen kerran 2013 Oulun Teatrialla, mutta tuolloin bändi oli vielä huomattavasti "pienempi" nimi. Tällä hetkellä Provinssin päälavan paikka on ehdottomasti jo ansaittu.
BMHT julkaisi tammikuussa 2019 uuden albumin Amo, joka ei kahdella ensi kuuntelulla kolahtanut omaan makuun oikein ollenkaan. Tyyli oli mielestäni liian vahvasti muuttunut edellisestä albumista ja vielä vanhempaan materiaaliin verrattuna tuntui aivan liian popilta tämän kaltaiselle metalcore bändille. Livenä Provinssin päälavalla uus levy kolahtikin allekirjoittaneeseen ihan uudella levelillä ja on soinut omissa luureissa lähes taukoamatta Provinssista lähtien.
Vaikka uusi levy toimi lavalla erinomaisesti, ei ollut yllätys että keikan päätösbiisiksi oli valikoitunut fanien odottama Throne. Jos ei jo useampi biisi ennen tätä, viimeistään Throne sai yleisön huutamaan ja laulamaan täysillä mukana.
Erikoisinta Bring Me The Horizonin keikassa oli jälkipuinti. Kuulin niin festarialueella kuin somessakin kommentteja, jossa väitettiin BMTH:n vetäneen playbackina. Itse totesin kuitenkin jo keikan alussa laulaja Oliver Sykesillä olleen ongelmia mikrofonin lähettimen kanssa ja muutaman kerran ääni tuntui häipyvän kokonaan solistin mikistä. Toki BMTH käyttää liveshowssaan myös taustanauhoja myös muiden bändin jäsenten laulaessa, joten onhan se voinut jonkun silmiin näyttää playbackilta, mutten omien havaintojen perusteella usko tähän hetkeäkään.
Illan suunnitelmissa oli tsekata vielä Woodland Stagen Pariisin Kevät sekä päälavan Mackemore. Jo ensimmäisenä iltana turnauskestävyys oli kuitenkin niin lopussa, että jätin Pariisin Kevään keikan puolivälissä ja lähdin nukkumaan.
Perjantaina alueella olisi ollut jo iltapäivästä vaikka mitä nähtävää, mutta leirintäalueella viihtyessä festarialueelle tuli päästyä ensimmäisen kerran vasta alkuillasta. Klo 19.00, 19.15 ja 19.30 oli alkamassa niin monta päällekkäistä kiinnostavaa keikkaa, että lähdin tsekkaamaan mihin mahtuu. Juuri kun leirinnästä tullessa olin ohittamassa Radio Helsinki Stagea, klo 19.00 aloittanut Vilma Alina veti upeaa Palasina-kappalettaan jota pysähdyin kuuntelmaan. Biisi toimi upeasti livenä ja sai paikalle saapuneen yleisön laulamaan mukana.
Tuon biisin jälkeen yritin löytää tieni Carlings Stagen telttaan, mutta perjantaina ennätysyleisön keränneen Provinssin alue oli niin täynnä jengiä tuohon aikaan, ettei mulla ollut mitään mahdollisuuksia päästä katsomaan teltassa esiintynyttä Gettomasaa. Lopulta päädyin Woodlandstagen alueelle, josta katselin osan CMX:n keikasta kauempaa.
Loput perjantain Must see-esiintyjistä löytyikin sit päälavalta. Muutama viikko ennen Provinssia uuden Make Nu Metal Great Again-EP:n julkaissut Apulanta istui illan pääesiintyjäkaartiin täydellisesti, kun perässä olivat tulossa Cypress Hill sekä Limp Bizkit.
Apulannan lavalook oli kuin suoraan "Party like it's 2000"-teemabileistä ja lavalla nähtiinkin jotain sellaista, mitä en ole 20 vuoden aikana Apulannan keikoilla todistanut: "Skrätsäävä" DJ! Vanhemmatkin Apulanta-kappaleet oli sovitettu Nu Metal-henkiseksi ja tällainen Apulanta toimi kyllä omalla kohdalla täysin, sillä mieleen tuli 2000-luvun alun Plastik-albumi ja Maanantai-sinkun B-puolet.
Cypress Hillin kappaleita kuultiin livenä Provinssissa jo viime vuonna, kun kyseisesn kokoonpanon jäsenistä Public Enemyn ja Rage Against the Machinen jäsenien kanssa koottu superbändi Prophets of Rage esiintyi Provinssin päälavalla. Bileet oli tuolloin aivan järjettömät sillä kokoonpanon omien biisien lisäksi, bändi soitti kaikkien jäsenyhtyeiden kappaleita ja tuolloin Cypress Hill hitit toimivat kuin häkä. Melkoiset bileet saatiin aikaiseksi tälläkin kertaa ja jengi pomppi mukana alusta asti.
Omalla kohdalla festareiden odotetuin oli ehdottomasti Limp Bizkit. Siitäkin huolimatta, että Cypress Hill veti erittäin hyvän keikan, keikka pääsi unohtumana välittömästi Limp Bizkitin astellessa lavalle.
En varsinaisesti voi sanoa "fanittaneeni" Limp Bizkitiä, enhän omista ainuttakaan levyäkään, mutta koska Limp Bizkitin suurin suosio osuu ajalle kun olin 14-15 vuotias, bändiä on tullut kuunneltua erittäin paljon. Keikalta oli odotettavissa siis mieletön memory lane.
Keikan aikana ja myöhemmin keikan jälkeen kuulin paljon kommentteja siitä, kuinka bändi oli jättänyt yleisöä kylmäksi koska "eihän ne soittanu ku pari biisiä". Toki reilu tunnin slottiin biisejä olisi mahtunut enemmänkin, mutta henkilökohtaisesti keikka olisi jättänyt kylmemmäksi, jos bändi olisi tullut "vain vetämään biisejä" eikä olisi vuorovaikuttanut yleisön kanssa mitenkään. Omasta mielestäni keikka oli juuri siksi erittäin viihdyttävä, että sekä nokkamies Fred Durst että kitaristi Wes Borland juttelivat sekä yleisölle että keskenään.
Lisää viihdettä keikkaan saatiin erään fanin päästessä esittämään Full Nelson Durstin ja muun yhtyeen kanssa. Kyseinen jäbä veti esiintymisen kyl täysin kotiin eikä jättänyt yleisö sen kylmemmäksi kuin bändikään. Myös Fred Durstin sekä Wes Borlandin vierailut yleisömeren eturivissä ja jälkimmäisen käynti jopa yleisön joukossa lämmitti kyl lavan edustalla bailannutta joukkoa niin, ettei tylsästä keikasta voi puhua ainakaan ne, jotka äänimiehen ja lavan väliin olivat paikkansa löytäneet.
Omalla kohdalla Limp Bizkit nousi ehdottomasti festarin kohokohdaksi vaikka nostalgiasyyt varmasti nostivat keikan arvoa enemmän kuin ikinä myöntäisin.
Erityispisteet Limp Bizkitille on annettava myös biisistä millä poistuivat lavalta. Simple Mindsin Don't You (Forget about me):ssä oli kyllä tiettyä ironiaa, sillä itsekään en tiennyt bändin olevan edelleen olemassa ennen kuin Provinssi julkaisi esiintyjiään.
Omalla kohdalla Provinssin lauantain voi varmaan merkitä historian kirjoihin sillä, että näin harvinaisen vähän bändejä/artisteja. Siitä huolimatta pakko nostaa hattua koko omalle festariseurueelle siitä, että selvittiin päivän ensimmäiselle keikalle jo klo 13.30!
En tiedä onko Samuli Putro viitannut keikkansa nimellä Herätyskokous juuri tuohon keikan aikaiseen ajankohtaan vai uuden Pienet Rukoukset-levyn teemaan, mutta kolmannen festaripäivän "aamuna" se tuntui vähän vittuilulta.
Keikka itsessään sopi tuohon teemaa erittäin hyvin, sillä lavalook niin artistin itsensä, kuin mukana olleen kuoronkin osalta oli saanut selvästi vaikutteita hengellisistä teemoista. Tänä vuonna Putron vanhojenkin biisien sovitukset ovat olleet erilaisia, mihin on bändikokoonpanoilla tottunut, mutta omalla tavallaan erittäin toimivia.
Seuraavan kerran festarialueelle siirryttiin ohjeisohjelmaa varten ku frendit halus ehdottomasti testata bissejoogan. Oma kroppa oli tässä vaiheessa festaria jo niin jumissa ettei edes jooga olis pelastanu, mut hauskaa tuo bissejooga oli sivusta seurattunakin.
Itse tulin paikalle vähän sillä varjolla, että kyseisen anniskelualueen lavalla oli aloittamassa Gasellit. Keikka tuli katseltua vähän kauempaa, mut sen verran hyvä meininki Gaselleilla lavalla on, että sopii myös "taustamusiikiksi" yleiseen hengailuun kauempana lavalta.
Jos edellisen illan Limp Bizkit vei 2000-luvun alun memory lanelle, niin saman teki myös lauantain päälavan toiseksi viimeinen esiintyjä: Papa Roach. Myös tämän bändin kohdalla piti keikan julkistettua miettiä, et vieläkö nää on olemassa, mut julkaisujen perusteella bändi näyttää olevan huomattavasti Limp Bizkitiä aktiivisempi myös 2010 luvulla ja uusin julkaisu onkin tältä vuodelta. Myös uuden levyn materiaali kuulosti erittäin kovalta kamalta ja näyttää siltä, että Papa Roach täytyy ottaa kuunteluun myös näin 18 vuotta myöhemmin!
Papa Roachin ei pitänyt alunperin esiintyä Provinssissa
vaan tuolla ohjelmapaikalla olisi pitänyt olla Prodigy. Laulaja Keith
Flintin tehtyä alkuvuodesta itsemurhan, bändi kuitenkin peruutti
luonnollisesti kaikki tulevat keikkansa. Papa Roach otti keikallaan
huomioon tämän seikan ja laulaja
Jacoby Shaddix halusikin muistaa niin Keith Flintiä kuin myös viimeisen
parin vuoden aikana niin ikään itsemurhan tehneitä Chester Benningtonia
ja Chris Cornellia. Kunnioittaakseen Provinssiin alunperin buukattua
Prodigyä, Papa Roach veti Prodigyn hittibiisin Firestarter ja sai
Provinssiyleisön kyllä täysillä mukaan.
Provinssi 2019 päälavan sinetöi lauantai-iltana itseoikeutetusti JVG. Tän hetken suomalaisista artisteista suurimpia päälavabileitä järjestää tänä kesänä JVG. Meininki on alusta asti kova ja suurin osa yleisöstä tuntuu osaavan biisin kuin biisin sanat ulkoa alusta loppuun asti, oli kyseessä sitten vanhat hitit tai uuden levyn biisit. Oma porukka jätti tällä kertaa JVG-keikan puolivälissä, sillä kiinnosti tsekata vielä Camp Provinssin touhuteltan Silent Disco, joka tänä vuonna harmiksemme loppuikin jo kolmelta yöllä! Toivottavasti tähän tulee parannusta ensi vuoteen ja myös viimeisenä iltana bileet jatkuu neljään.
Soundi uutisoi Provinssin jo buukanneen ensi kesän pääesiintyjän. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä ensi vuosi tuo Provinssiin, mutta eiköhän ne liput tule hankittua taas jo tän vuoden puolella, ellei vihdoin unelma kävisi toteen ja ensi vuonna samaan aikaan rokkaisinkin Glastonburyssä.
Vaikka edellisen postauksen aloitin niin, ettei yksittäiset keikat enää saisi aina omaa postaustaan, teen heti poikkeuksen. Sillä keikka oli sen arvoinen.
Kuulun juuri siihen ikäluokkaan, johon 90-luvun poika- ja tyttöbändi huuma osui eniten. Ala-aste aikaiset kaverit fanitti niin Backstreet Boysia kuin Spice Girlsejäkin. Omalla kohdalla fanitus suuntautui kuitenkin enemmän ysärin punkrock- ja grunge-bändeihin, sillä toisin kuin monella kaverilla, omaa musiikkimakua ohjasi myös vanhempien sisarusten kuuntelut.
Tästä huolimatta Backstreet Boys on bändi, joka kuuluu voimakkaasti mun lapsuuteen ja nuoruuteen ja siksi, tämä keikka "bäkkäreiltä", oli jo kolmas kerta kun näin heidät livenä. Jokainen näistä keikoista, tämä viimeisin mukaanluettuna, on ollut todella vahva nostalgiatrippi 90-luvun loppuun ja lähes kaikkien biisien sanat tulee ulkomuistista edelleen. Vain uudempi tuotanto on ollut heikommin hallussa. Kuitenkin pari päivää ennen keikkaa alkanut korvamato löytyi BSB:n uusimman, tänä vuonna julkaistun, levyn tuotannosta. Suomessakin kovasti radiosoittoa Chances-kappaleen ohella saanut Don't go braking my heart on sen verran tarttuva raita, että voi sanoa, ettei Backstreet Boys ole vaan 90-luvun jäänne.
Loppuunmyyty Hartwall Arena
Backstreet Boys on kiertänyt 26 vuotta. 26! Kun bändi aloitteli, vanhin jäsenistä Kevin, oli 21 vuotias ja nuorin, Nick Carter, oli 12 vuotias. Tuo ikäero selittänee sen, miksi Kevin erosi bändistä 2000-luvun puolella muutamaksi vuodeksi.
Tämänkertainen keikka kuitenkin selittänee sen, miksi Kevin palasi. Ryhmän kemiat toimii ainakin lavalla täydellisesti ja koko touhun ammattimaisuus loistaa lavalta yläkatsomon viimeisille riveille asti. Kaikki on synkassa; laulu, tanssi, valot, show.
"Takakadun poikien" tai sanotaanko jo äijien keikkakunto on jäätävä. Siinä jää useampi nuorempikin poppari kakkoseksi, kun tuohon tahtiin vedetään kahden tunnin keikka laulaen ja tanssien koko show läpi. Ainuttakaan virhettä ei liikkeissä tule eikä hengästyminen kuulu laulussa. Tutut liikkeet 90-luvun musavideoilta erottuu myös yläkatsomoon asti.
Toki täytyy myöntää, että Backstreet Boys on ainoa poikabändi, jonka olen livenä nähnyt, mutta muiden genrejen artisteja senkin edestä. Tää poikabändigenre on keikkojen suunnitelmallisuudessa kuitenkin ihan omaa luokkaansa kun showt hiotaan jokaista askelta myöten loppuun asti. Lavalle ei tulla "vain" hengailemaan yleisön kanssa ja soittamaan biisit läpi, vaan show on tuntien ja vuosien harjoittelun tulos. Tästä syystä suosittelen tsekkaamaan Bäkkärit jos ysäripop nostaa yhtään nostalgisia fiiliksia ja jos/kun heidät vielä Suomeen jollain kiertueella saadaan.
Kevät on edennyt pitkälle sitten edellisen blogipostauksen. Hiljaisuutta blogissa on riittänyt kahdestakin syystä: Keikkakevät on ollut allekirjoittaneelle harvinaisen hiljainen, mutta myös blogin lukijamäärien väheneminen on saanut miettimään formaattia uusiksi.
Päässä on pyörinyt vaihtoehtoina vlog ja podcast, mutta varsinkin jälkimmäisen kohdalla itselle rakas keikkakuvaaminen jäisi vähemmälle. Entä sit instagramin aktivoiminen ja podcast? Mielelläni ottaisin vastaan kommentteja mikä formaatti toimisi just sulle.
Joka tapauksessa, toistaiseksi mennään blogin puolella, mutta vähän uusitulla konseptilla. Jokainen keikka ei välttämättä saa enää omaa postausta, ellei keikalta löydy reilummin hyviä kuvia, vaan pistetään muutama keikka nippuun aina samaan postaukseen.
Vaikka keikkakevät on ollut normaalia hiljaisempi, on keikkoja silti tullut nähtyä. Musagenreistä on hypitty toiseen parhaimmillaan jopa saman viikon aikana, mutta on myös tutustuttu Oulun uusiin keikkapaikkoihin.
Hollannin jälkeen ensimmäinen keikka Oulussa, olikin uudella areenalla, eli uudella Club Teatrialla. Sain mahdollisuuden tutustua uuteen Teatriaan VIP-lippujen kera Tungevaag&Raabanin keikalla. Useamman vuoden tauon jälkeen paluu Teatrialle oli mulle kuin olisin kotiin tullut, sillä tajusin välittömästi juuri tätä kaivanneeni Ouluun. Iso tila, korkea lava, kakkoskerroksen hyvällä lavanäkyvyydellä varustettu VIP-tila, hemmetin toimiva isoilla narikkatiloilla varustettu sisäänpääsy ja reilusti myyntipisteitä. Tämä kaikki on puuttunut Oulusta jo vuosia ja tästä syystä varsinkin isommat ulkomaalaisnimet ovat loistaneet poissaolollaan Oulun keikkakartalta.
Uus Teatria pistettiin pystyyn vauhdilla viime syksynä, joten tämän talven ja kevään keikkamarkkinoille tila oli auttamattomasti liian myöhässä, mutta uskon että tuon kapasiteetin keikkapaikkaan tullaan saamaan vielä isoja nimiä.
Tungevaag&Raaban tuntui omassa kuplassani olevan nimeltä monelle todella vieras, vaikka tänä kesänä Weekend-festareillakin esiintyvä kaksikko on tuottanut useita Suomenkin kanavilla soivia radiohittejä. Useampi omista kavereista väitti ettei oo ikinä kaksikosta kuullutkaan, ennen kuin muutaman biisin pisti Spotifystä soimaan. Tämän jälkeen kommentit olivatkin "AI ONKS TÄÄ MUKA OULUSSA KEIKALLA?!"
Ikävä kyllä, ilmeisen moni muukin oululainen oli pihalla kyseisen kaksikon tuotannosta, sillä harmittavan tyhjäksi Teatria tuona iltana jäi. Kyseinen musagenre kuitenkin toimii noin suuressa tilassa parhaiten, kun väkeä on ja bileet kovimmillan.
Itse keikka kuitenkin toimi kaikkine valoshow- ja pyroefekteineen. Vaikka dj-tuottaja-genre ei livenä eniten omaan nilkkaan kolahda, arvostan niin kutsuttuja "soittavia dj-tuottajia" erittäin paljon. Soittavilla dj:llä tarkoitan niitä, joilla vähintään yks käsi pysyy kiinni dj-pöydässä, oli toinen käsi sitten mikissä huudattamassa yleisöä tai muuten vaan haippaamassa jengiä. Nämä tyypit ei hyppää yleisön joukkoon tai dj-pöydän päälle villitsemään yleisöä, vaan soittaa/miksaa koko ajan. Tungevaag&Raaban kuuluivat juuri tähän porukkaan ja tämä nosti keikan arvostusta entisestään.
Mikä hienointa, keikka oli aikamatka aivan 80-luvun alulta tähän päivään kun miksausten joukossa kuultiin Bon Jovista Red Hot Chili Pepperssien kautta Rihannaan ja kaikki toimi.
Kevään seuraava keikka olikin noin kuukautta myöhemmin aivan eri genressä ja aivan eri areenalla.
Madetojan salissa, osana Oulun musiikkijuhlia, nähtiin Ismo Alanko Oulu Sinfonian kera.
Pakko sanoa, etten kaverini kanssa varsinaisesti yleisön keski-ikää ainakaan nostanut tuolla keikalla. Kun itse on tottunut Ismon näkemään lähinnä festareilla, pääsin jopa vähän yllättymään yleisön ikäjakaumasta, joka ei festareilla ole yleensä ihan vastaava.
Itse keikka oli upea. Mielettömiä uusia sovituksia sinfoniaorkesterille Ismon biiseistä uran varrelta ja mikä mielenkiintoisinta, toisen puoliajan aloitti KUUSI julkaisematonta biisiä. Toki Ismon mukaan niitä ei välttämättä koskaan julkaistakaan. Kun musiikkiura on kestänyt noin kauan kuin Ismo Alangon, on pöytälaatikkoon varmasti kertynyt materiaalia vastaaviin tempauksiin.
Itse Ismo kommentoi keikan aikana, että on hienoa olla Oulun musiikkijuhlilla ja "kerrankin on tarpeeksi iso bändi... ja hyvä"
Seuraavana päivänä genrehyppäys oli jälleen suuri. Tuttuun ja turvalliseen 45specialiin paluu keikkojen merkeissä oli jälleen helppoa ja varsinkin kun lavalle nousi Asa & Band. Oli vierähtänyt aika reilusti jo aikaa siitä, kun näin viimeksi Asan bändin kanssa. Itse pidän ehdottomasti Asasta enemmän bändin kans ja osasyynä tähän on varmasti useat keikat Jätkäjätkien kanssa. Nyt kuitenkin pienemmällä kokoonpanolla kuin Jätkäjätkien kans, mut ehdottomasti toimivampi setti kuin "vain" dj:n kanssa.
Keikka oli mahtava sekoitus jopa Avaimen ajoista uuden Asa&Band-levyn ajoille asti. Nuo Avaimen ajan biisit tulee nykyään jopa hieman yllätyksenä, kun luulin niiden loppuneen Punainen Tiili-kiertueeseen.
Asa nähdään Oulussa Ihkussa 24.5. sekä Asa & Band nähdään mm. Provinssissa ja Qstockissa tänä kesänä.
Saman viikon genrehyppelyyn tuli lisättyä vielä kolmas keikka. Torstaina Ismo Alankoa Oulu Sinfonian kanssa, perjantaina Asa&Band ja lauantaille Kingston Wall.
Pakko myöntää, että Kingston Wall on jäänyt mulla hyvin vähäiselle kuuntelulle. Ehkä olen aavistuksen liian nuori Kingston Wallin kuuntelijakuntaan tai sitten grunge ja punkrock vei mua siinä vaiheessa kun musiikki alkoi kiinnostaa tarpeeksi. Mutta kun asiakkaani tarjosi lippuaan kun itse ei ollutkaan menossa keikalle... niin.. no... en mä oo koskaan ilmaisesta keikkalipusta kieltäytynyt.
Onneksi en kieltäytynyt nytkään. Teatrialle saapuessani hetken kyllä epäröin onko musta jonottamaan 300-400 metriä keikalle, jonne en alunperinkään ollut lippua hankkinut, mutta onneksi Teatrian lipuntarkistus ja narikka vetää tehokkaammin kuin minkään muun keikkapaikan Oulussa.
Tällä kertaa ei tunnelma jäänyt yleisömäärästä kiinni, vaan Teatria täyttyi huomattavasti paremmin kuin edellisellä vierailullani ja yleisö eli keikkaa kyllä täysillä mukana. Itse keikka oli erittäin hyvä, mutta jotenkin erilainen mitä olin odottanut. Tai ehkä en edes tiennyt mitä olin odottanut. Joka tapauksessa, keikka sai mut tutustumaan Kingston Wallin musiikkiin paremmin jälkikäteen.
Kingston Wall nähdään mm. Provinssissa ja Qstockissa tänä kesänä.
Viimeisin kevään keikoista tuli nähtyä pääsiäisenä, niin ikään uudella areenalla. Samuli Putron Pienet Rukoukset levynjulkkari-kiertue rantautui Oulussa Voimala 1889:in. En ollut Voimalassa aikaisemmin vieraillut ja jotenkin olin kuvitellut sitä isommaksi. Kuitenkin aika pieneen tilaan oli aseteltu pieni lava punaisen tiiliseinän eteen ja yleisölle penkkejä.
Upea, intiimi klubikeikka alkoi kahdella kappaleella jotka Putro esitti yksin. Putron livekeikoista olen aikojen saatossa pitänyt eniten ns. bändikeikoista, joissa perus bändikokoonpanolla on soitettu hieman rockimmat versiot Putron biiseistä. Tällä kertaa toista miestä suuremmaksi ei lavakokoonpano kasvanut kahden biisin jälkeenkään, mutta tällä kertaa tuo tila ja intiimi keikka toimi tuolla pienellä kokoonpanolla.
Keikkapaikkana Voimala 1889 tuntui olevan uusi myös Putrolle itselleen, mutta mies vaikutti helpottuneen juuri tilan sopivuudesta tämän kiertueen teemaan.
Keikan alkupuolella kuultiin reilusti juuri uuden levyn kappaleita, mutta loppua kohden mentiin syvemmälle Putron tuotantoon. Rauhallisesta tunnelmasta huolimatta myös Milloin jätkät tulee, Anna nyt, Älä huuda mulle ja Kohta pidetään hauskaa tyyliset kappaleet oli saatu istumaan settiin ihan täydellisesti.
Keikan kohokohta oli encoren viimeinen kappale. Putro nousi tuolille kitaran kanssa yleisön keskelle ja esitti ilman mikrofonia kappaleen Älkää Unohtako Toisianne. Tuo kappale ja tapa miten se esitettiin, sai kyyneleet silmiin varmaan useallekkin katsojalle yleisössä. Jokaisessa kohdassa, kun kappaleessa laulettiin "älkää unohtako toisianne", Putro otti katsekontaktin johonkin yleisössä istuneeseen ja nyökkäsi tälle ikään kuin todeten: Älkää unohtako toisianne.
Samuli Putro nähdään kesällä mm. Provinssissa ja Qstockissa.
Koska mun seuraavat keikat tulee olemaan jo kesän isompia keikkoja, olisiko tarpeen tehdä postaus kesän festarivinkeistä? Haluatko festarivinkit vain niille festareille mille mä olen menossa vai käynkö läpi kaikki Suomen isoimmat festarit vinkkejä varten? Laittakaas kommentteja vaikka instagramin kautta: @festariluuhaajankeikkakirja
